Psyykkiset ongelmat rakkauden tiellä

Psyykkiset ongelmat ja erityisesti masennus ovat aineistoni rakkaustarinoissa erittäin yleinen teema. Tiheistä novelleista yli neljäsosassa psyykkiset ongelmat ovat keskeisessä roolissa. Tarinoissa epäonnistunut rakkaus tai rakkauden puute aiheuttaa syvää masennusta, tai psyykkinen oireilu muodostuu rakkaussuhteen esteeksi.

Miksi psyykkisten ongelmien kanssa painiminen on niin yleinen teema rakkausnovelleissa? Palaan tähän kysymykseen vielä monta kertaa, mutta lähden liikkeelle muutamasta perushuomiosta.

Yrjö Hosiaisluoma huomasi harrastajakirjoittaja­tutkimuksessaan, että sosiaalinen poikkeavuus oli varsinkin poikien proosateksteissä hyvin yleinen aihepiiri. Tarinoiden päähenkilöinä oli useita psyykkisesti häiriytyneitä, mielisairaita, narkomaaneja ja alkoholisteja. Yleensä poikkeavuuteen suhtauduttiin positiivisesti. Hosiaisluoma sai kuitenkin vaikutelman, että poikkeavan yksilön valitseminen kertomuksen päähenkilöksi oli usein lähinnä erikoisuuden tavoittelua.¹ Toisaalta kannattaa muistaa myös se, että hyvä novelli väistämättä tarvitsee konfliktin, ja poikkeavan päähenkilön ympärille on ehkä helpompaa rakentaa dramaattinen tarina.

Harrastajakirjoittajat saattavat olla keskimäärin jonkin verran masentuneempia kuin ihmiset yleensä, sillä masennus ja luovuus liittyvät usein yhteen. Kamppailu masennuksen kanssa on monien taiteilijoiden työssä keskeinen motiivi.²

Seuraavasta taulukosta selviää, miten yleisiä psyykkisistä ongelmista kertovat rakkaustarinat ovat olleet eri vuosina:

Vuonna 1980 psyykkisistä ongelmista kirjoiteltiin lähes kaksi kertaa aiempaa useammin, ja vuonna 1990 tällaisten novellien määrä pysyi lähes yhtä korkeana.

Tutkimusajanjaksoni päättyy juuri ennen vuoden 1991 syvää talouslamaa. Tutkimusten mukaan lama on lisännyt masentuneisuutta,³ minkä voisi olettaa näkyvän myös laman jälkeen kirjoitetuissa novelleissa. Olisi mielenkiintoista päästä lukemaan esimerkiksi vuoden 1992 novelleja. Mutta kuten taulukko kertoo, psyykkiset ongelmat olivat erittäin yleinen teema rakkausnovelleissa jo ennen lamaa.

Depression yleistymisestä Suomessa tutkimusajanjaksoni aikana ei toistaiseksi ole varmaa tieteellistä näyttöä ⁴, mutta monien tutkijoiden mukaan niin on varmaankin tapahtunut. Esimerkiksi Johannes Lehtonen kirjoittaa, että masennus näyttää nousevan aikamme suurimmaksi psykiatriseksi diagnoosiksi. Hän kytkee ilmiön vallitsevaan kulttuuriin ja pohtii, ”heijastuuko tässä ajallemme ominainen turhautuminen ja pettymys monien tulevaisuuden mahdollisuuksien ja toiveiden osoittauduttua illusorisiksi.”⁵

Monissa sekä suomalaisissa että kansainvälisissä tutkimuksissa on havaittu, että depressioon sairastumisikä on alentunut tutkimusajanjaksoni aikana. Suomea koskevassa Elinolosuhdetiedustelussa on kartoitettu eri ikäisten ihmisten psyykkistä oireilua. Vuonna 1978 todettiin selvästi, että psyykkiset oireet lisääntyivät iän karttuessa, mutta vuonna 1988 tilanne on yllättäen aivan päinvastainen, sillä haastattelutietojen mukaan nuoret kokivat vanhempia ikäryhmiä enemmän psyykkisiä oireita!⁶

Mahdollisesti syy nuorten entistä yleisempään oireiluun löytyy siitä, että varsinkin nuorten ihmisten elämä on selvästi monimutkaistunut. Aikaisemmin ihmisten identiteettityön tukena oli paljon enemmän kulttuurisia tukirakenteita, mutta jälkimodernina aikana monet itsestäänselvyydet ovat hajonneet. Nuorten identiteettityö on entistä rankempaa ja sitä on tarpeen jatkaa pitkälle aikuiselämään. Ihmiset ovat entistä epävarmempia esimerkiksi siitä, mitä onni on, koska valmiita vastauksia ei enää ole. Itsereflektiosta on tullut keskeinen osa ihmisten elämää: Kuka minä olen? Mitä minä oikeastaan haluan? Välillä itsetarkkailu käy suorastaan piinaavaksi.⁷ Jälkimodernissa maailmassa selviäminen vaatii ihmisiltä entistä enemmän psyykkistä työtä.

Jälkimodernia pirstoutumista koskevat teoriat osoittautuivat tutkimuksessani erittäin käyttökelpoisiksi. Aivan kuten Lähteenmaa ennustaakin: ”postmodernia koskeva sosiologinen teoretisointi antaa välineitä monien uusien kulttuuristen ilmiöiden tulkintaan.”⁸

Monien muiden kulttuuristen rakenteiden ohella myös rakkautta koskevat itsestäänselvyydet ja instituutiot – kuten avioliitto – ovat hajonneet. Enää ei ole yhtä oikeaa tapaa rakastaa, vaan yksilöiden on valittava itselleen sopivin tapa lukemattomista vaihtoehdoista. Näkisin että tämä rakkauden diskurssien sirpaloituminen on yksi syy psyykkisten ongelmien esiinmarssiin rakkausnovelleissa. Ihmiset ovat hukassa vaihtoehtojen keskellä.

Kontula ja Haavio-Mannila toteavat seksuaalielämäkerta-tutkimuksessaan, että nuoren polven kirjoittajille on tyypillistä identiteetin etsiminen ja psykologisoiva pohdiskelu omista ominaisuuksista ja motiiveista.⁹ Mielestäni nuoren polven kirjoittajien psykologisoitunut kielenkäyttö – yhtä lailla seksuaalielämäkerroissa kuin J. H. Erkon kirjoituskilpailun novelleissakin – on luonnollinen vastaus postmodernin haasteeseen.

Myös kirjoituskilpailun palkintolautakunta näyttää kytkevän novelleissa tapahtuneet muutokset jälkimodernin hajoamisen aiheuttamaan ahdistukseen. Lautakunnan lausunnoista eri vuosilta selviää, että 80-luvun kuluessa kilpailuun osallistuneiden harrastajakirjoittajien yhteiskuntakriittisyys muuttui yleiseksi arvokadoksi ¹⁰. ”Entisen yhteiskuntakritiikin tilalla on nyt keskivertotapauksessa epäpersoonallista destruktiivisuutta.”¹¹ Seuraava katkelma on palkintolautakunnan lausunnosta vuodelta 1989:

Sosiologisena osviittana kilpailun yhteydessä mainittu ’arvokato’ näyttäytyi eräänä henkisenä sisältönä nytkin, mutta tavallaan uudessa valaistuksessa: monille kirjoittajille täydellinen turhautuminen tuntui tuottavan uutta voimaa kohti uudenlaisia, vapaita, ehkä anarkistisiakin ratkaisuja. […] Valtavirtauksen teemana on nyt ’irtiotto’, vakiintuneiden kuvioiden ja odotusjärjestelmien murtaminen, matkat maailmalle ja – ennen muuta – minään.¹²

Luvun alussa esittämäni taulukko paljastaa psyykkisten ongelmien lisääntymisen ohessa toisenkin merkittävän kehityskulun: vuosina 1969–1980 psyykkisistä ongelmista kirjoittivat suurella enemmistöllä miehet, mutta vuonna 1990 naiset menivät miesten ohi.

Monessa tutkimuksessa todetaan, että naiset oireilevat psyykkisesti miehiä enemmän ja sairastuvat noin kaksi kertaa useammin depressioon. Kyseiset tutkimukset ovat 90-luvulta, mutta ne antavat aihetta olettaa, ettei tilanne olisi mitenkään uusi.¹³ Naisten korkeampi alttius masentua ei jostain syystä ole kuitenkaan näkynyt novelleissa ennen vuotta 1990, sillä vuosien 1969–1980 novelleissa miehet kirjoittavat psyykkisistä ongelmista naisia useammin.

Hosiaisluoma havaitsi harrastajakirjoittaja­tutkimuksessaan, että nimenomaan miesten novelleissa on usein päähenkilöinä sosiaalisesti poikkeavia yksilöitä, esimerkiksi juuri psyykkisesti ongelmaisia.¹⁴ Mahdollisesti monille mieskirjoittajille psyykkiset ongelmat ovatkin vain yksi ”rankka aihe” muiden joukossa. Saattaa olla, että naisten novellit ovat henkilökohtaisempia. Monet tutkijat korostavat nimenomaan naisten halua ja kykyä työstää ongelmiaan kirjoittamalla ¹⁵.

Vuoden 1990 novelleissa tapahtunut muutos liittynee siihen tutkijoiden havaitsemaan ilmiöön, että tutkimusajanjaksoni aikana psyykkisen oireilun painopiste on siirtynyt uusiin ryhmiin. Miehillä tilanne ei ole muuttunut kovin paljon, sillä työttömät ovat jatkuvasti pysyneet eniten oireilevana ryhmänä, mutta naisilla muutos on ollut valtava. Vielä 1970-luvulla opiskelevat ja korkeasti koulutetut naiset oireilivat keskimääräistä vähemmän, mutta vuonna 1986 juuri heillä oli kaikkein eniten psyykkisiä ongelmia.¹⁶ Harrastajakirjoittajissa on suuri yliedustus korkeasti koulutettuja ¹⁷, joten on luonnollista, että naisten eri vuosina kirjoittamat novellit heijastelevat koulutettujen naisten tilannetta.

Miksi korkeasti koulutetut naiset ovat alkaneet oireilla 1980-luvun lopulta lähtien? Ahola tarjoaa selitykseksi uran ja perheen välisiä ristiriitoja ¹⁸, mutta ei syvenny ilmiön syihin sen enempää. Lähteenmaa kiinnittää huomiota samaan asiaan: ”On kuvaavaa, että enenevässä määrin nimenomaan korkean asteen koulutuksessa olevat nuoret naiset oireilevat psykosomaattisesti, kun taas nuorten miesten parissa koulutusorientaation ja oireilun suhde on päinvastainen […]. Tämän jos minkään voi katsoa kertovan perinteisen naiseuden ja uranaiseuden välisestä ristiriidasta.”¹⁹ Uraan kohdistuvat suorituspaineet eivät enää tasa-arvoistuvalla polvella ole pelkästään miesten ongelma.

Lähteenmaa väittää, että naiset ja miehet reagoivat jälkimoderniin sirpaloitumiseen hyvin erilaisilla tavoilla. Pojat vastaavat perinteisten auktoriteettien ja traditioiden aseman murenemiseen tyttöjä useammin aggressiivisen vastustavasti. Perinteisten sukupuoliroolien hajoamisen osalta tämä ei ole ihmekään, sillä tässä prosessissa pojilla on enemmän hävittävää kuin tytöillä. Erilaisissa kriisitilanteissa pojat tekevät usein jotakin itsetuhoista, ääritapauksissa itsemurhan, mutta myös häiriökäyttäytyminen ja runsas alkoholin käyttö ovat monen nuoren miehen yrityksiä pärjätä ahdistuksensa kanssa.²⁰ Joissakin tutkimuksissa on pohdittu, voisiko miesten humala vastata naisten psyykkistä oireilua ²¹.

Lähteenmaan mukaan naiset ovat lähtökohtaisesti miehiä valmiimpia kohtaamaan postmodernin haasteet. Valmiiden vastauksien väheneminen vaatii nuorilta entistä suurempaa kykyä itsekontrolliin, ja tyttökulttuuri on tällä saralla poikakulttuuria vahvempi. Tytöt ovat joutuneet jo pitkään kamppailemaan ristiriitaisten vaatimusten kanssa, kun taas miehen rooli on ollut selkeämpi. Niinpä tytöt sopeutuvat poikia helpommin uusiin tilanteisiin, joita syntyy perinteisten roolien hajottua.²²

Tyttökulttuurissa harjoitellaan paljon itsereflektiotaitoja, oman itsen ja toiminnan kriittistä arviointia. Itsereflektio on usein paljon rakentavampi vastaus ongelmiin kuin pojille tyypillinen väkivaltainen torjuminen. Tytöt ovat omaksuneet myös ”psykokulttuurin” poikia paremmin: he osaavat puhua ongelmistaan psykologian kielellä ja hakeutuvat poikia useammin ammattiauttajan puheille ongelmatilanteissa.²³

Toisaalta tytöt maksavat jatkuvasta itsetarkkailustaan myös hintaa, sillä he ovat herkkiä ympäristön odotuksille ja ottavat poikia helpommin paineet ”itseensä”. Hämmennys ristiriitaisten vaatimusten edessä näkyy tytöillä esimerkiksi syömishäiriöinä.²⁴

Giddensin mukaan naiset joutuvat kamppailemaan sisäisesti päästäkseen irti perinteisistä sukupuolirooleista. He joutuvat toistuvasti kysymään itseltään: Kuka minä oikeastaan olen? Homoseksuaalit, sekä miehet että naiset, ovat paljolti samassa tilanteessa, sillä he kyseenalaistavat vallitsevat heteroseksuaaliset stereotyypit.

”The question is one of sexual identity, but not only this. The self today is for everyone a reflexive project – a more or less continuous interrogation of past, present and future. It is a project carried on amid a profusion of reflexive resources: therapy and self-help manuals of all kinds, television programmes and magazine articles.”²⁵

Vuonna 1990 naiset kirjoittivat novelleja psyykkisistä ongelmista miehiä useammin. Tämä voi hyvinkin johtua siitä yksinkertaisesta syystä, että etenkin nuoren polven naisille on miehiä luonnollisempaa purkaa huonoa oloaan kirjoittamalla. Tutkimuskirjallisuus tukee väitettäni, sillä esimerkiksi Saarikosken mukaan suomalaisilla nuorilla naisilla on hyvä taito ottaa häpeällisiäkin ongelmia haltuun kirjallisesti ²⁶. On vaikea sanoa, kummalla sukupuolella on loppujen lopuksi enemmän psyykkisiä ongelmia, sillä naiset tiedostavat ne ja kertovat niistä paljon miehiä helpommin. Sama sääntö taitaa päteä niin ystävien välisessä keskustelussa, psykologin vastaanotolla kuin J. H. Erkon kirjoituskilpailun novelleissakin.

3.1. Psyykkiset ongelmat rakkauden tiellä

– Tietsä mitä? Mä rakastan sua. Sä et usko, mutta ihan tosi… – Mä olen masentunut, poika oli vastannut ja keskittynyt taas kirjaansa.²⁷

Tässä luvussa käsittelen novelleja, joissa erilaiset psyykkiset ongelmat tulevat rakkauden tielle. Kuten seuraavasta taulukosta näkyy, naiskirjoittajat kaappasivat tämän erittäin yleisen tarinatyypin itselleen miehiltä vuonna 1990. Edellä olen pohdiskellut ilmiön mahdollisia syitä.

Olen jakanut novellit teemoihin, joita käsittelen seuraavissa kolmessa alaluvussa.

Käsittelyn ulkopuolelle jää 11 novellia. Itse asiassa kahdeksassa näistä novelleista on keskenään jokseenkin yhtenäinen teema: ”rakkaus”, mielisairaus ja väkivalta. Novellien henkilöillä on äärimmäisen vakavia ongelmia: esimerkiksi skitsofrenia, jakautunut persoonallisuus tai huumeriippuvuus. Näissä novelleissa useimmiten mies on väkivaltainen osapuoli, mutta kahdessa tarinassa nainen; väkivalta voi olla fyysistä tai psyykkistä.²⁸ Rajasin tarinat työn ulkopuolelle ensinnäkin välttääkseni turhaa toistoa, sillä puhun työssäni useammassakin kohtaa miehisen seksuaalisuuden väkivaltaisista piirteistä. Toisekseen minusta tuntui siltä, että novellihenkilöiden äärimmäisen rankat psyykkiset ongelmat voisivat viedä huomioni pois tutkimukseni pääkohteesta, rakkaudesta.

Kolme novellia rajasin pois siksi, että ne olivat yksittäistapauksia, eivätkä sopineet minkään teeman alle.²⁹

Seuraavassa alaluvussa paneudun novelleihin, joissa rakkaus voittaa masennuksen. Sen jälkeen tutkin kahdessa alaluvussa, millaisia ovat arkkityyppiset miehistä ja naisista kertovat tarinat.

3.1.1. Rakkaus voittaa masennuksen

Sosiologi Francesco Alberoni kirjoittaa rakastumisesta näin:

Kukaan ei rakastu jos hän on jotenkuten tyytyväinen siihen mitä hänellä on ja mikä hän on. Rakastuminen kumpuaa depressiivisestä ylikuormituksesta, toisin sanoen siitä että on mahdotonta löytää arkipäivästä mitään arvokasta. Rakastumiseen valmiuden ”oire” ei ole tietoinen rakastumisen halu, intensiivinen pyrkimys olemassaolon rikastuttamiseen, vaan syvä tunne siitä että ei ole eikä omista mitään millä olisi arvoa ja häpeä siitä että näin on. Tämä on ensimmäinen merkki rakastumiseen valmistautumisesta: mitättömyyden tunne ja siitä johtuva häpeä.³⁰

Pelkkä rakkauden kaipuu ei voi johtaa rakastumiseen, vaikka se johtaakin usein lyhytaikaiseen hullaantumiseen. Vain sellaiset ihmiset, jotka kokevat ettei heillä ole mitään menetettävää, uskaltavat todella rakastua. Rakastuminen tarjoaa keinon rikkoa siteet menneisyyteen. Alberonin mukaan etenkin nuoret ovat alttiita rakastumaan, koska he ovat usein epävarmoja itsestään.³¹ Rakastumisella ja masennuksella on enemmän tekemistä keskenään kuin voisi luulla, joten on luonnollista että masennus on niin yleinen teema myös rakkausnovelleissa.

Alberonin teorian perusteella voi ennustaa, että esimerkiksi Horace Benbow:n novellin Kaksikymmentäneljä tuntia (1980) elämäänsä kyllästynyt kertoja on valmis rakastumaan:

En minä jaksa, minä, joka tunnen olevani vasemmistolainen, mutta en halua sitoutua, minä, joka itkin, kun Coppola tappoi vietnamilaisia, minä, joka rakastan ihmisiä, vaikka ehkä pelkään niitä, minä, joka ryyppään, koska en kylliksi pysty auttamaan, en minä jaksa lukea välinpitämättömiä sanomalehtiä, jotka häikäisevät todellisuuden kuin aurinko ikkunassa. Pekka mutisee, että aina minä näitä samoja juttuja jauhan, mutta ei tuskaansa pysty alistamaan, vaikka tietääkin mitä se aiheuttaa.³²

Depressiiviinen ylikuormitus tarkoittaa sitä, että ihminen ei enää kestä omaa suruaan ja epätoivoaan, ja ne lakkaavat vaikuttamasta. Rakastumisessa ihminen kokee valtavaa elämänhalua, joka torjuu depression. Koska elämänhalu ei voi päästä valloilleen nykyisessä elämäntilanteessa ja entisiä toimintamalleja käyttäen, ihminen etsii jonkin poikkeuksellisen ratkaisun: se voi olla esimerkiksi uskonnollinen herääminen tai rakastuminen. Rakastuneen maailma mullistuu, ja vanhat rakkaudenkohteet lakkaavat olemasta tärkeitä. Rakastuminen on suurelta osin tiedostamatonta toimintaa.³³

Horace Benbow:n novellin kertoja on niin kyllästynyt kaikkeen, että hän harkitsee jopa juovansa itsensä hengiltä. Mutta sitten hän kohtaa baarissa Maijan, jonka kanssa hänellä oli joskus hyviä hetkiä:

Rahat tahtovat karista käsistä, olutta läikkyy, kun kaadan sitä kurkkuun, Maija vilkuilee välinpitämättömän näköisenä, ja minä sanon haluavani purkautua. […] Valitan elämäni olevan ikuisen sateen ja kestäväni itseäni vain juovuksissa. Miksi hyvä sisältää aina jotakin pahaakin, ja mitä hyvää maailmassa loppujen lopuksi on? Maija sanoo, että ihmiset ovat pohjimmiltaan hyviä, mutta maailma on paha. Niin niin, mutta miten pystyisi auttamaan. Maija nyökkää ja vastaa, että sen pitää mennä. Voitaisko me joskus tavata, minä kysyn, ja Maija myöntää, myöntää, että joo, kun olet selvä, soita.³⁴

Novelli loppuu puhelinsoittoon. Kertojan ahdistus on yhtäkkiä tiessään, ja edessä on jännittävä tutustuminen Maijaan.

Jos kerran rakastumisessa on aina pohjimmiltaan kyse ajattelutavan vallankumouksesta, joka voittaa depression, niin ei ole ihme että samaa tapahtuu myös J. H. Erkon kirjoituskilpailun novelleissa. Löysin aineistostani viisi novellia, joissa rakkaus voittaa masennuksen.

Olen kirjoittanut nimimerkki M. S.:n novellista Yritys hyvä, kymmenen pointsia vuodelta 1990 jo aiemmin, tilapäisiä suhteita käsittelevässä luvussa.³⁵ Novellin loppuratkaisussa depressiivinen ylikuormittuminen muuttuu pakahduttavaksi rakkauden tunteeksi samalla tavalla kuin edellisessäkin novellissa:

– Kristiina, voi Kristiina, mulla on paha olla, ei tästä tule mitään … tää kaikki on paskaa … elämästä ei tuu mitään, musta ei tuu mitään, se on finito, goodbay mun kohdalta- Kristiina tuli syliini istumaan ja rutistin häntä itseäni vasten. […] – Kristiina,, ethän jätä mua vaikk musta ei tulis mitään,, ethän,,?kysyin ja rutistin häntä enemmän itseäni vasten,, – En? Kristiina kuiskasi korvaani – tuu jo, mennään nukkumaan- Kristiina otti minua kädestä ja johdatti sänkyyn. Hänen vierellään oli lämmintä ja laitoin käteni hänen vatsansa päälle. Nukahdin uneen, jossa näin pelkästään huikaisevan keltaista ja keskellä joku poreili ja kohoili ja tuntui räjähtävän millä hetkellä hyvänsä.³⁶

Tässä työssä en ole aiemmin paljonkaan puhunut romansseista, mutta tässä pääluvussa ja erityisesti tämän alaluvun novellien yhteydessä se on ajankohtaista.

Romanttinen rakkaus vaatii vakavia esteitä rakastavaisten välille. Ilman esteitä ei synny intohimoista kaipuuta, jota rakkaustarina vaatii.³⁷ Alberonin mukaan tämä sääntö pätee yhtä lailla taiteeseen kuin tosielämänkin rakastumiseen, sillä ”jos ei ole estettä ei ole liikettä eikä niin muodoin rakastumistakaan.” Rakastuminen on aina vallankumous ja se on sitä järisyttävämpi, mitä mahdottomamman kuilun yli se rakentaa sillan.³⁸

Kirjallisuudessa romanssien esteet ovat muuttuneet ajan myötä. Yhteiskunnan muuttuessa suhteen ulkoisista, sosiaalisista esteistä – esimerkiksi aviorikos tai säätyero – on siirrytty suhteen sisäisiin, kuten epävarmuus, mustasukkaisuus tai väärinkäsitykset. Samalla romansseista on tullut ennen kaikkea naisten lukemistoa. Klassisissa saduissa ja romansseissa tarina seuraili usein sankarin urotekoja, mutta uudistuneessa romanssissa seikkaillaan mieskulttuurille vieraammassa tunteiden maailmassa. Jallinojan mukaan siirtyminen ulkoisista esteistä sisäisiin on ollut mullistava kulttuurimme rakkauskäsitysten kannalta: ”Rakastavaiset ovat siten toisilleen sekä intohimorakkauden kohteena että sen esteinä. Oikeastaan vasta tämä nosti parisuhteen siihen merkittävään asemaan, mikä sillä nyt on.”³⁹

Aikaisemmin romanssit päättyivät usein avioliittoon, mutta uudentyyppisissä romansseissa kumppanin rakkaus pitää voittaa yhä uudelleen vielä suhteen syntymisen jälkeenkin. Yhteiskunnan ja sukupuoliroolien muuttuessa rakastavaisista on tullut yhä riippumattomampia toisistaan, ja riippumattoman yksilön rakkaudesta ei voi koskaan olla varma – paitsi ehkä kirkkaimman intohimon hetkellä vuoteessa. Taaskin sama epävarmuus on olemassa yhtä lailla myös tosielämän rakkaussuhteissa. Pelkästään keskinäiseen sopimukseen perustuvassa puhtaassa suhteessa on vaikea tuntea oloaan turvatuksi.⁴⁰

Esiintyykö depressio tämän luvun novellikatkelmissa rakkauden mahdollistajana, kuten luvun alussa pohdin Alberonin rakastumisteorian pohjalta, vai rakkauden esteenä, niin kuin romanssiteoreetikot esittävät? Mielestäni depressiolla on selvästi nämä molemmat roolit, ja riippuu novellista kumpi rooli painottuu enemmän. Saman kysymyksen voisi esittää klassisesta romanssista Romeo ja Julia: mikä on vihamielisten sukujen rooli tarinassa? Vastaus on pohjimmiltaan sama. Toisaalta Romeo ja Julia rakastuvat äärimmäisen väkevästi juuri siksi, että heidän rakkautensa on kiellettyä rakkautta; toisaalta vihamieliset suvut estävät rakkauden toteutumista.

Monet tämän pääluvun – ja etenkin juuri tämän alaluvun – novelleista sijoittuvat selvästi romanssin lajityyppiin. Avioliittonovelleista en löytänyt kovin montaa, jotka olisi voinut luokitella romansseiksi. Niissä ei yleensä edes mainittu rakkauden tunnetta, vaan kyse oli aivan muusta. Oikeastaan vain muutaman aviorikosnovellin yhteydessä – joista yksikään ei ole vuodelta 1990 – voi puhua romanssista. Tämä ei ole ihme, sillä juuri avioliitto onkin romansseissa kaikkein perinteisin rakkauden tiellä oleva este. Tämän pääluvun novelleihin verrattuna kyseiset tarinat tuntuvat kuitenkin hieman ”laimeilta” rakkaustarinoilta. Tuntuukin, että avioliitosta ei ainakaan Erkon kirjoituskilpailun vuoden 1990 novelleissa enää ole riittävän painavaksi romanssin esteeksi tai edes rakkaustarinan loppuratkaisuksi. Romanssin esteet ovat selvästi siirtyneet ulkoisista suhteen sisäisiksi myös harrastajakirjoittajien novelleissa.

Tämän pääluvun rakkausnovellit sijoittuvat selvästi siihen romanssin perinnejatkumoon, jossa konflikti löytyy rakastavaisten päiden sisältä: mustasukkaisuudesta, epävarmuudesta, vihan tunteesta, riippumattomuuden ihanteesta. Nuoret, identiteettiään etsivät harrastajakirjoittajat ovat etenkin vuodesta 1980 lähtien muokanneet tätä konfliktityyppiä edelleen, omaan epävarmaan ja sirpaloituneeseen maailmaansa sopivaksi: nyt rakkauden tiellä ovat usein päähenkilön psyykkiset ongelmat. Ehkä psyykkiset ongelmat todella ovatkin 1900-luvun lopulla ajankohtaisin ja toimivin este, sillä niitä käyttäen saa kirjoitettua vahvatunnelmaisia romansseja jotka koskettavat nykylukijaa – minuakin.

En ole mielipiteeni kanssa yksin, sillä yksi harvoista aineistooni osuneista palkituista novelleista – Vuosikertomus nimimerkiltä Cathleen, tytär Hoilihanin (nainen) – edustaa samaa romanssin alatyyppiä, jossa konflikti haetaan ainakin osaksi päähenkilön psyykkisistä ongelmista. Kilpailun tuomarit ovat antaneet novellille kolmannen palkinnon vuonna 1980.

Novelli on pitkä ja rönsyilevä rakkaustarina, jossa rakkauden tiellä on monia esteitä, esimerkiksi rakastavaisten ikäero ja entisestä rakastajasta eroon pääseminen. Joka tapauksessa päähenkilön masentuneisuus on keskeinen teema. Valokuvaaja Kaarlen rakas täti kuolee tulipalossa, ja samalla katoaa viimeinenkin ilo Kaarlen elämästä.

Kirsti oli hänelle yhtä kuin kuollut, hän ei tuntenut tätä kohtaan mitään, mutta tätiä hän sentään kaipasi. – Parempi ettei enää tavata, hän sanoi ja sulki selittelemättä puhelimen, kun Kirsti tahtoi nähdä hänet. […] Myös Kaarlen ammatillinen kunnianhimo teki hidasta kuolemaa.⁴¹

Kaarle heittää hyvästit tyttöystävälleen, mutta kuten arvata saattaa, masentuneisuus avaa tässäkin novellissa portin uudelle rakastumiselle. Alberonin teoriaa mukaillen Kaarlen depressiivinen järjestelmä ylikuormittuu, ja hän on valmis radikaaleihin ratkaisuihin.

Hän päättää hylätä kaiken vanhan ja aloittaa uuden elämän metsäkämpässä, jonne hän muuttaa kesäksi, aikomuksenaan valokuvata luontoa. Uudessa ympäristössä Kaarle törmää parikymppiseen Maijaan, joka on hyvä soutamaan ja muutenkin maanläheinen ja fiksu. He ihastuvat, makaavat teltassa vierekkäin, käyvät tansseissa, lopulta rakastelevatkin. Rakkaus kokee takaiskun, kun Kaarle ratkeaa pitkäksi ajaksi ryyppäämään ja masentuu taas. Ryyppyreissulla hän törmää vanhaan tyttöystäväänsä, mutta molemmat tajuavat, että suhde on kuollut. Kaarle palaa Maijan luokse, mutta he ovat epävarmoja rakkaudestaan. Mutta sitten tulee ukkosmyrsky, jonka aikana he rakastelevat kuumeisesti. Maija tulee raskaaksi. Onnellinen pari muuttaa yhteen, ja heille syntyy lapsi.⁴²

Avioliittoinstituution heikentyminen, miesten ja naisten tasa-arvoistuminen ja seksuaalinen vallankumous ovat järkyttäneet rakkauselämän perustuksia. Siihen kohdistuvasta valtavasta paineesta huolimatta romanssin diskurssi elää joidenkin tutkijoiden mukaan tämän päivän kulttuurissa vahvempana kuin koskaan.⁴³ Tutkijoiden mukaan diskurssin elinvoimaisuus perustuu sen tekstuaalisuuteen:

The dictionary definition of romance as a ’love affair viewed as resembling… a tale of romance’ […] confirms that, in life as well as art, it is first and foremost a narrative. […] it is the narrativity of romance which crosses the common?sense boundaries of ’fact and fiction’, ’representations and lived experience’, and ’fantasy and reality’.⁴⁴

Kirjailijat ja omasta rakkauselämästään tarinoita kertovat tavalliset ihmiset muokkaavat romanssin äärettömän joustavaa diskurssia jatkuvasti uuteen muotoon, itselleen sopiviksi. Ei ole olemassa vain yhtä romanssin diskurssia, vaan useita erilaisia.⁴⁵

Soikkeli kirjoittaa siitä, millaisia esteitä intohimolle on asetettu eri aikoina kirjoitetuissa romansseissa. 1700-luvun kirjallisuudessa pelkkä sosiaalisten sääntöjen rikkominen teki donjuaneista kiehtovia, mutta 1800-luvun lopulla hahmo muuttui demoniseksi nautiskelijaksi. 1900-luvulla intohimon täytyykin jo rikkoa itseensä seksuaalisuuteen liittyviä normeja esimerkiksi erotisoimalla sairas ruumis.⁴⁶

Vähän samaan tapaan psyykkisistä ongelmista konfliktinsa hakevat rakkaustarinat ovat muuttuneet J. H. Erkon kirjoituskilpailussa yhä ”rankemmiksi” tutkimusajanjaksoni loppupuolella. Vuodelta 1990 löytyy kaksi tarinaa, joissa romanssiin haetaan potkua kauhusta, äärimmäisen vaikeista psyykkisistä ongelmista ja tabujen rikkomisesta.

Novellissa Freudilainen motiivi (1990) kertojan isä, jota hän oli vihannut koko sydämestään, oli ampunut itsensä. Kertojan tyttöystävä, ”Kissa”, oli halunnut tarjota seksuaalisesti kokemattomalle kertojalle täydellisen ensimmäisen kerran. Niinpä he menevät rakastelemaan kertojan isän haudalle, mikä kertojan mielestä olisi hyvä tapa kostaa isälle.

Mä sylkäsin hautakiveen. – Nyt, mä sanoin ja Kissa kävi kiinni mun farkkujen etumukseen. Se avas napin ja vetoketjun, veti housut alas ja paino mut istuun hiekalle. Se kumartu ja imas mun kalun suuhunsa.⁴⁷

Seksin jälkeen kertoja lopulta avautuu Kissalle:

– Se oli isä, mä sanoin. – Mä halusin yhtaikaa saada sen naimaan mua perseeseen ja tappaa sen. […] Mun kyyneleet oli isoja, suurempia kun koskaan aikasemmin, ja mä kumarruin ja painoin pääni Kissan syliin ja se piteli mua siinä. Mä tunsin kun sen kyyneliä alko tippua mun niskaan.⁴⁸

Vaikka Freudilaisessa motiivissa lukijaa järkytetäänkin seksuaalisten tabujen rikkomisella, niin tarinan ytimessä on silti romanssin peruskaava. Hellä rakkaus voittaa lopulta kaikki vaikeudet.

Varpun (nainen) novellissa Valo ja varjo (1990) rakkauden esteeksi on asetettu skitsofrenia. Novellissa yhdistyvät kauhugenren visiot ja romanttinen rakkaus. Novellin kertoja näkee peilissä vain mädäntyneen spitaalisen, mutta hänen rakkaansa näkee enkelin. ”Sinä rakastelet enkeliäsi – ja spitaalinen nauttii. Hän unohtaa spitaalisuutensa hetkeksi tuntiessaan olevansa rakastettu.”⁴⁹

Varjot käyvät jatkuvasti kertojan kimppuun:

Pelkään. Kuristan itseäni. Näen sitä, mitä sinä et näe: spitaalia. Varjoista ryömii pimeitä, löyhkääviä hahmoja kirveet käsissään. Hitaasti ne lähestyvät minua, ja tarraudun kiinni sinuun. Puristan silmäni tiukasti kiinni, suutelen kasvojasi, suutelen hiuksiasi, painaudun sinua vasten. Tiedän, että varjot eivät voi viedä minua, tiedän, että olen turvassa luonasi. Itken helpotuksesta, kun sytytät valot huoneeseen.⁵⁰

Huumeet ja pojan rakkaus auttavat kertojaa kestämään. Myöhemmin poika tuhoaa tytön pillerit, koska ne muuten tuhoaisivat tämän. Novellin lopussa kauhu tulee taas, mutta kertoja onnistuu juoksemaan pelastavaan valoon.⁵¹

3.1.2. Miehen itseluottamuksen puute ja vaarallinen yksinpärjäämisen eetos

Havaintojeni perusteella rakkauden tiellä olevat psyykkiset ongelmat ovat novelleissa vahvasti sukupuolittuneita. Novellien henkilöiden sukupuolella näyttää tässä asiassa olevan paljon enemmän merkitystä kuin novellien kirjoittajien sukupuolella. Tässä luvussa paneudun miehistä kertoviin novelleihin.

Silmiinpistävän monet harrastajakirjoittajat ovat kirjoittaneet tarinoita epävarmoista miehistä.

Pilvilinnat särkyivät itseivan naurahdukseen: ei, hän ei kykenisi nousemaan, saati puhumaan. Vaikka hän pystyisikin menemään tytön luokse, olisi hänen kielensä edelleen lyijyyn jähmetettynä.⁵²

Muut tutkijat ovat huomanneet saman ilmiön miesten seksuaalielämäkerroissa ja lukiolaispoikien aineissa. Ujous, arkuus ja torjutuksi tuleminen ovat isoja ongelmia monille nuorille miehille, ja jos kaivattu tyttö sitten antaakin vastakaikua, kokevat pojat tilanteen aivan uskomattomaksi. Hoikkala puhuu ”ujouden ja epävarmuuden tunnerakenteesta”. Nuoria naisia arkuus haittaa vähemmän kuin miehiä, ja joillakin kauniilla tytöillä on aivan päinvastainen ongelma: heille torjumisesta on tullut automaattinen tapa, josta ei pääse eroon, vaikka haluaisikin.⁵³

Edellinen katkelma on nimimerkki 4711:n (mies) novellista Tuulenpuuskat toukokuussa vuodelta 1980. Tarinassa 17-vuotias Parvinen tapaa kaupungilla punkkaritytön, Ailin. Molemmat ujostelevat toisiaan, ja puheenaiheiden keksiminen on vaikeaa. Varsinkin Parvisen epävarmuus tulee jatkuvasti syvällisemmän ystävystymisen tielle, vaikka molemmat ovatkin kiinnostuneita toisistaan.

– Kai sulla ny’ on jokin lempinimi? Tai haukkumanimi? – On mulla ollu’ joskus, montakin, mutt’ ne o jääny’, valehteli Parvinen. Eihän hän voinut tunnustaa olevansa sitä ihmistyyppiä, jonka etunimi unohdettiin heti, jolla ei ollut etunimeä. Tyttö käsitti tai luopui puheenaiheesta: ketäpä se kiinnostaisi. Hän sanoi yksinkertaisesti ”jaa” ja hiljeni.⁵⁴

Punk-bändin keikalla Parvinen uskaltautuu lopulta tanssimaan Ailin kanssa ja lähtee porukan kanssa jatkoille. Siellä keskustelu lopahtaa taas. Parvinen ahdistuu ja ryyppää itsensä sammumispisteeseen, ja Aili lähtee kyllästyneenä pois. Herättyään aamulla Parvinen menee synkkänä kotiin. ”Parvinen ei enää ollut itsevarma punkkari savuke suupielessä roikkuen; hän oli pikkupoika.”⁵⁵

Edellä mainitsemani suomalaiset tutkijat, jotka kirjoittavat nuorten miesten ujoudesta ja epävarmuudesta, eivät osaa sen kummemmin selittää ilmiön syitä. Onneksi sosiologi Francesco Alberonilta löytyy teoria, joka on kulttuurihistorioitsijan näkökulmasta hyvin mielenkiintoinen. Teoksessaan Häälento Alberoni nimittäin hahmottelee ”seksuaalisen arvoasteikon” historiaa kummallekin sukupuolelle. Tässä yhteydessä puhun enemmän miehistä.

Nuoret ja kauniit naiset ovat kautta historian olleet tavoitelluimpia, kun taas miehillä eroottinen arvo on liittynyt yhteiskunnalliseen statukseen. Feodaaliajalla tärkeää oli yhteiskuntaluokka ja esimerkiksi sodassa saavutettu maine; porvariston aikakaudella korostuivat rikkaus ja menestys taiteissa. Nykyisessä historian vaiheessa nuori mies on erityisen vähäarvoinen eroottisesti, ellei hän satu olemaan rikkaasta perheestä, koska hän ei vielä ole antanut näyttöjään. Mutta aika on miesten puolella, sillä saavutettuaan menestystä he voivat myöhemmin saada nuoria naisia, jotka olisivat torjuneet heidät aikaisemmin. Naisilla sosiaalinen status ei muutu eroottiseksi arvoksi samalla tavalla, ja ikä vain vähentää naisen seksuaalista arvoa.⁵⁶

Olennaisin tapahtunut muutos on se, että aika joka mieheltä kuluu oman sosiaalisen arvon vakiinnuttamiseen, on reilusti pidentynyt. Vielä joitakin vuosikymmeniä sitten miehet oppivat jo nuorina, että he ovat naisia kaikin puolin kyvykkäämpiä. Kun mies vain opiskelisi ja tekisi työtä, niin hän saisi palkinnoksi vaurautta ja rakkautta. Ei edes tarvinnut odottaa kovin kauan, sillä avioliitto ja lapset tulivat pian. Nykyään on toisin. Tytöt käyvät samoja kouluja poikien kanssa ja ovat varmoja eroottisesta arvostaan. Heistä on tullut taloudellisesti riippumattomia, eikä heidän enää tarvitse tarttua ensimmäiseen tapaamaansa aviomiesehdokkaaseen. He etsivät jotakin erikoista eivätkä välttämättä tyydy löytämäänsä, sillä he tietävät että heidän nuoruutensa ja kauneutensa kiehtovat tähtiäkin. Nuoret miehet lähestyvät samanikäisiä naisia ja rakastuvat herkästi, mutta yleensä heidät torjutaan. Heistä tulee erittäin epävarmoja. Alberonin mukaan miesten ja naisten roolit ovat vaihtuneet sikäli, että nykyään juuri nuoret miehet tavoittelevat pysyvää suhdetta ja avioliiton vakautta.⁵⁷

Edellä käsitellyssä novellissa ei suoraan mainita Parvisen työtä tai opiskelua, mutta mielestäni nuoren Parvisen valtava epävarmuus tyttöjen suhteen voi hyvin johtua siitä, että hänellä ei toistaiseksi ole mitään erityisiä ”ansioita”. Hän tietää ehdottoman varmasti olevansa seksuaalisella arvoasteikolla matalalla. Monessa muussa novellissa nuoren miehen epävarmuus kytkeytyy vielä paljon selvemmin yhteiskunnallisen aseman puuttumiseen.

Billy Pilgrimin (mies) novelli 134 vuodelta 1980 kertoo kahden kirjallisuuden opiskelijan, Raimon ja Maaritin, rakkaustarinan alusta loppuun. Välillä suhteessa vallitsee idylli, mutta toisinaan Raimo alkaa riidellä Maaritin kanssa näennäisesti ilman syytä. Yliopistossa menestyminen on Raimolle tärkeää, ja hän pelkää olevansa huono kirjoittaja. Hän haluaisi kirjailijaksi, mutta ei usko että hänestä on siihen. Tulkintani mukaan juuri Raimon itseluottamuksen puute lopulta kaataa suhteen. Novellin lopussa Raimo löytää Maaritin kämppäkaverinsa sängystä ja masentuu.⁵⁸

Miesten ongelmiin keskittynyt psykologi Alon Gratch väittää, että naiset tuntevat häpeää varsinkin ulkonäöstään ja ihmissuhteista, miehet enimmäkseen huonosta suoriutumisesta esimerkiksi työelämässä tai seksissä. Havaintojeni mukaan tämä ero pätee myös harrastajakirjoittajien novelleissa. Gratch toteaa, että monet miehet tulevat psykologin vastaanotolle nimenomaan työhön liittyvien kriisien tai työttömyyden takia. Myös edellisen novellin Raimon ongelmat johtuivat työhön – tässä tapauksessa opiskeluun – liittyvästä epävarmasta tilanteesta, kyvyttömyydestä päteä ja löytää motivaatiota. Gratch etsii syitä sukupuolten häpeän eroille sosiobiologiasta, mutta itse näkisin syiden olevan kulttuurisia.⁵⁹

Gratchin mukaan kaikki miehet ovat jollakin tasolla väsyneitä pätemään. He haluaisivat luopua kamppailusta ja tulla passiivisiksi huolenpidon vastaanottajiksi. Nämä tunteet ovat kuitenkin miehisyydelle valtava uhka, joten miehet torjuvat ne entistäkin ”maskuliinisemmalla” elämäntyylillä. Usein tämä ristiriita ilmenee vuoteessa miehen impotenssina. Tietoisesti mies yrittää yhä enemmän, mutta tiedostamattaan hän haluaa luovuttaa ja paeta miehisyyden paineita.⁶⁰ Suorituspaineet vievät myös novellin Raimon seksuaaliset halut. Hän on väsynyt pätemään yhtä lailla yliopistossa kuin sängyssäkin ja viestittää asiasta Maaritille selkein sanoin:

– Maarit, mä en osaa mitään. Pitäisköhän mun yrittää tunnustaa omat rajoitukseni. – Miten niin, sähän kirjoittelet, opiskelet. Sulta ei puutu mitään. – Mutta mä en osaa olla itteni kanssa, mä en pysty mihinkään. Mulla ei oo ees yhtään todellista kaveria, semmoista ku mä itte. – Sun pitää oppia hyväksyyn toiset semmosina ku ne on. – Äs, sama vanha virsi. Jokainen aattelee vaan omaa itteään, ei semmosten kans kannata olla missään tekemisissä. – Onhan sulla mut. – Onhan mulla sut. Niin, perkeleen idiootti, teini-ikästen ongelmilla sä vaivaat tota naista, vaikka sun pitäs olla sen kanssa jo sängyssä. Vai haluatko sä olla sen kans sängyssä. Naiminen vie suhteesta herkkyyden, ainakin ennen pitkää. Mikset sä pidentäis tutustumisaikaa, hapuilua, pidentäs nautintoa. Maarit riisui puseronsa ja vinkkasi viekottelevasti. Raimo lähti kuselle. – Hei mikä sun on. – Ei mikään, ei mua vaan huvita.⁶¹

Myös Onnelan (mies) novellissa Hiekoitus (1990) on kyse parisuhteessa elävän miehen epävarmuudesta, mutta tällä kertaa miehen ongelmat ovat äärimmäisen vakavia. Kertojan kaunis vaimo ilmeisesti käyttää miehen rakkautta ja psyykkisiä ongelmia säälimättömästi hyväkseen. Vaimo on mennyt naimisiin ainoastaan miehen vanhempien omaisuuden takia.

Minä sisävastoin olen yrittänyt unohtaa, että talo on lahja vanhemmiltani, sillä muuten taas vajoaisin siihen epämiellyttävään lapsuudentilaan, tuntisin etten olisikaan itsenäistynyt.⁶²

Kertoja yrittää hiekoittaa pihaa, mutta edes tämä yksinkertainen työ ei tunnu sujuvan. Silti hän ponnistelee, sillä pelissä on hänen koko mieskunniansa:

En minä aivan lapsi enää ole, en saa ajatella niin! Ja vaikka se mieleeni tulisikin, minun on ajateltava jotakin muuta. Ennen kaikkea minun on oltava aikuinen mies.⁶³

Lopulta kertoja saakin työn valmiiksi. Mutta siltikään hän ei koe olevansa vaimonsa rakkauden arvoinen.

Hiljaa hän hengittää, hän nukkuu rauhallisesti. Minä haluaisin oikeastaan käpertyä takaisin hänen viereensä, nyt kun olen tehnyt näin suuren työnkin. Minä haluaisin käpertyä hänen viereensä, mutta en uskalla.⁶⁴

Sekä Gratchin huomiot miehisestä epävarmuudesta että Alberonin esitys miehen seksuaalisen arvoasteikon historiasta saavat lisää syvyyttä, kun niiden rinnalla lukee Juha Siltalan tutkimusta Miehen kunnia. Kaikki kolme tutkijaa tuntuvat pohjimmiltaan puhuvan samasta asiasta, mutta he tuovat esiin erilaisia näkökulmia.

Siltalan mukaan yksinselviämisen eetos on kulttuurinen itsestäänselvyys. Se yhdistää suomalaisia yhteiskuntaluokkaan, sukupuoleen tai -polveen katsomatta, mutta miehillä on pelissä paljon enemmän kuin naisilla, heidän koko mieskunniansa. Miehelle riippuvuuden osoittaminen on kohtalokasta, sillä siitä seuraa sosiaalinen kadotus. Niinpä miehet ovat oppineet minimoimaan riippuvuutta muista ihmisistä yhtä lailla työ- kuin yksityiselämässäänkin. Parisuhteissa miehet kontrolloivat häpeälliseksi koettua rakkauden tarvettaan pitämällä etäisyyttä kumppaneihinsa. Toisen tarvitseminen on työelämässäkin heikkoutta, homoutta ja hulluutta; mestariksi pitäisi syntyä. ”Miehisyyden normin” merkitys on entisestään korostunut jälkimodernissa, sirpaloituneessa yhteiskunnassa, jossa jokainen rakentaa oman identiteettinsä. Kun ihmisille ei enää anneta arvoa ulkoapäin, täytyy arvo etsiä kokonaan omasta luonnosta. Koska miehisyyden normi on niin epämääräinen ja alitajuinen, niin sitä vastaan on melkoisen mahdotonta kamppailla tietoisesti.⁶⁵

Alberonin ja Siltalan teorioiden ydinasiat oman tutkimukseni kannalta voi tiivistää kätevästi yhteen lauseeseen. Rakkausasioihin sovellettuna yksinpärjäämisen eetos kuuluu mielestäni seuraavasti: mies ei ansaitse rakkautta, ennen kuin hän on yksin ansainnut paikkansa yhteiskunnassa.

Ehkäpä kaikkein parhaiten yksinpärjäämisen eetos tulee esiin Köyhän mutta vapaan (mies) novellissa Tahdon peikonlehden tanssivan vuodelta 1980. Novellissa kerrotaan 17-vuotiaan kertojan ja Tarjan rakkaussuhteen tarina. Heti novellin alussa todetaan, että oma bändi on kertojalle kaikkein tärkeintä, ja tyttöystävä tulee vasta seuraavaksi. Seurustelu on novellin alkupuoliskon ajan hyvinkin onnellista, mutta käänne tapahtuu kun kertojan vanhemmat eroavat. Avioero sattuu kertojaan, mutta Tarja osaa antaa hänelle lämpöä, hiljaisuutta, yksinäisyyttä ja rakkautta. Joka tapauksessa kertoja vajoaa itsesääliin, ja koulukin alkaa sujua huonosti. Kertoja päättää ryhdistäytyä:

Minun oli nyt otettava vastuu itsestäni, ruvettava mieheksi. Muutoin en voittaisi vapauttani. Aikaa… niin, kuinka saisin aikaa? Soittaminen olisi ehdottomasti lopetettava. Myisin kitaran varmistukseksi. Tapsa ja Jake tulevat aina olemaan ystäviäni, he ymmärtäisivät. Koettaisin saada Tarjankin ymmärtämään. Emme voi enää jatkaa yhdessä. Minun on saatava olla yksin. Tulen saamaan voimani yksinäisyydestä.⁶⁶

Koska rakkaussuhde haittaa opiskelua, niin se saa loppua! Voi olla, että kertoja ei koe ansaitsevansa rakkautta ja onnea elämäänsä, koska hän on niin surkea häviäjä. Hänen on ensin näytettävä, että hän on mies, vasta sen jälkeen hän olisi rakkauden arvoinen.

Jollakin tapaa samanlainen tilanne on myös Hani Kopsin (nainen) novellissa Ympärillä avaruus (1990). Poika on heitetty pois koulusta, ja hän pelkää vanhempiensa reaktiota. Hänellä on tyttöystävä, mutta tämä pitää häntä omituisena. Tyttö oli sanonut rakastavansa poikaa, poika oli vastannut olevansa masentunut. Kännissä tyttö oli huutanut, ettei tuollaista mielisairasta jaksa katella. Poika lähtee junalla karkuun kaikkea.⁶⁷

Tässäkin novellissa poika on epäonnistunut koulunkäynnissään ja kokee itsensä häviäjäksi. Yksinpärjäämisen eetos ei ilmene yhtä selvästi kuin edellisessä novellissa, mutta mielestäni se on joka tapauksessa näkyvissä. Poika ei halua tytön eikä kenenkään emotionaalista läheisyyttä, joten hän ottaa etäisyyttä valehtelemalla ja käyttäytymällä omituisesti. Hän haluaa voittaa vaikeutensa yksin.

Tutkimusten mukaan suomalaisista miehistä oireilevat eniten työttömät, eikä tämä asia ole vuosikymmenten kuluessa muuttunut.⁶⁸ Kulttuuri vaatii mieheltä yksin pärjäämistä, ja jos hän menettää työnsä, hän menettää myös mieskunniansa.

Aineistoni novelleissa työttömyys mainitaan miehen ongelmien syynä kohtuullisen usein. Monet novellien epävarmoista miehistä ovat työttömiä, kuten ilmeisesti esimerkiksi edellä käsitellyn novellin Hiekoitus kertoja. Työttömyyttä suuremman roolin novelleissa saavat kuitenkin opiskeluun liittyvät paineet ja riittämättömyyden tunteet. Tämä johtunee siitä, että tutkimani harrastajakirjoittajat ovat keskimääräistä suomalaista korkeammin koulutettuja ja niin nuoria, ettei heillä vielä ole kovin paljon omakohtaista kokemusta työelämästä. Naisista kertovissa novelleissa työttömyys tai opiskeluun liittyvät hankaluudet mainitaan vain harvoin psyykkisten ongelmien syinä.

Novellissa Rakkautta lasin läpi kertoja Makesta on tullut säälittävä pultsari. Hän menetti elämänhalunsa sen jälkeen, kun hänen tyttöystävänsä Marika jätti hänet monia vuosia sitten. Myöhemmin Marika joutui kahdeksaksi vuodeksi vankilaan, mutta Make jaksoi odottaa häntä. Nyt Make tapaa Marikan – joka hänkin on ”monin tavoin päähänpotkittu ja masentunut ihminen” – pitkästä aikaa. Novelli päättyy, kun Marikan uusi ja kunnollinen mies pelästyttää Maken, ja hän hyppää ikkunan läpi ja putoaa korkealta.⁶⁹ Tässäkin novellissa molempien osapuolten masentuneisuus on suurin este Maken ja Marikan rakkauden tiellä. Osaltaan molempien ongelmat johtunevat yhteiskunnallisesta syrjäytymisestä, myös työttömyydestä.

Nannan (nainen) novellissa Syntymäpäivä (1990) yksinpärjäämisen eetos ajaa syrjäytyneen miehen itsemurhaan. Tarina on niin selkeä ja tietyllä tapaa arkkityyppinen esitys aiheesta, että sille on syytä antaa tilaa hieman enemmänkin.

Novellin päähenkilö, 26-vuotias mustalaispoika, on istunut kaksi vuotta vankilassa, koska hän oli yrittänyt puolustaa siskoansa. Sisko oli kuollut joka tapauksessa. Poika pääsee vapauteen ja menee tapaamaan vanhempiaan. Isä pitää pojalleen ankaran puheen:

Sinä, poikani jätät perheesi. Näetkö, kuinka äitisi itkee? Ensin sisaresi menehtyy, sinä joudut vankilaan ja äitisi suree. Tulet takaisin kahden vuoden kuluttua, ajatuksesi täysin muuttuneena. Nyt lähdet luotamme toiseen kaupunkiin ja murrat äitisi sydämen. Mutta olet itse päättänyt elämästäsi, muista se! Tästä lähtien vastaat itse itsestäsi.⁷⁰

Uuden elämän aloittaminen ei kuitenkaan tunnu onnistuvan. Poika ymmärtää, miten mahdoton mustalaisen on löytää töitä. Hän päättää mieluummin lannistua ja lakata yrittämästä kokonaan; tulkintani mukaan hän haluaa mieluummin kuolla kuin tuottaa häpeää isälleen ja itselleen. Mutta sitten hän tapaa baarissa saksalaisen tytön, ja he rakastuvat. Työttömyys ja syrjäytyminen ovat kuitenkin masentaneet pojan niin pahasti, että hänestä tulee taakka tyttöystävälleen. Tyttö selittää lähtönsä syyt kirjeessä:

En kestänyt sitä, kuinka minua rakastit – niin kaikkinielevästi. Tunsin tukehtuvani. […] Rakas, en pystynyt olemaan sinulle sekä äiti, sisar että rakastettu. Minunkin voimani ovat rajalliset. Suhteemme oli jo alunperin tuhoon tuomittu, nyt sen ymmärrän.⁷¹

Novellin lopussa poika hyppää junan alle ja näkee taas pikkusiskonsa.

Novellien perusteella näyttää siltä, että miehinen yksinpärjäämisen eetos on järkevää tulkita kaksiosaiseksi: ensinnäkin siihen kuuluu statuksen tavoittelu ja suorittamisen pakko, toisekseen se, että ongelmista ei saa puhua, ja kaikenlaista riippuvuutta toisista ihmisistä pitää välttää. Joissakin novelleissa eetoksen molemmat osat aktivoituvat, joissakin vain toinen puoli. Esimerkiksi edellisen novellin päähenkilöllä ei ilmeisesti ollut vaikeuksia puhua ongelmistaan tyttöystävälleen, päinvastoin, hän vaati tältä liikaakin huolenpitoa. Joka tapauksessa mustalaispoika murskaantui miehisten suorituspaineiden – isänsä vaatimusten – paineessa.

Kahdessa seuraavassa naisen kirjoittamassa tarinassa ei puhuta työhön tai suorituspaineisiin liittyvistä ongelmista. Sen sijaan emotionaalisen etäisyyden teema on niissä vahvasti läsnä, jokseenkin samalla tavalla kuin edellä käsitellyissä novelleissa Tahdon peikonlehden tanssivan ja Ympärillä avaruus. Kaikissa näissä novelleissa miehet välttelevät naisten emotionaalista läheisyyttä, koska he haluavat ratkaista ongelmansa yksin, siis olla ”kunnon miehiä”.

Olen aiemminkin useaan otteeseen kirjoittanut puhumattomista miehistä. Olen jo puhunut siitä, miten parisuhteissa tunnetyö on usein kokonaan naisten vastuulla, ja siitä, miten monet miehet harrastavat irtosuhteita koska he pelkäävät liian intiimiä läheisyyttä ja tunteidensa näyttämistä.⁷² Tällä kertaa lähestyn aihetta yksinpärjäämisen eetoksen näkökulmasta.

Psykologi Johannes Lehtonen epäilee, että suomalainen kansanluonne – sisu ja puhumattomuus – altistaa suomalaiset depressiolle. Yksinpärjääminen on etenkin miehille kunniakysymys ja omien tarpeiden ja tunteiden paljastaminen voi heikentää miehen omanarvontuntoa. Omin päin selviämisen ihanne pitää miestä irrallaan sosiaalisista kontakteista ja vaikuttaa myös miehen ja naisen väliseen suhteeseen.⁷³ Lehtonen on siis täsmälleen samoilla linjoilla Siltalan laajemman teorian kanssa.

Novellissa Lasipurkissa mies, joka potee syvää masennusta, lakkaa kokonaan puhumasta vaimolleen.⁷⁴ Hän edustaa siis perinteistä puhumattoman aviomiehen arkkityyppiä.

Kuristetun neliöjuuren (nainen) novellissa Kohti tummaa samettia vuodelta 1990 rokkaripoika potee karmeaa lavakauhua ja on syvästi masentunut. Hänellä ei ole mitään kontaktia perheeseensä ja hän tuntee olonsa yksinäiseksi kavereidensakin seurassa. Tyttöystävä, Kirsi-Maria, on ylpeä rokkaripojastaan, mutta poika on kyllästynyt.

Kirsi-Maria tuli syliin istumaan, ja mä yritin unohtaa keikan. Katsoin sitä, enkä tuntenut mitään. Missä oli se Waltarin kuvaama suuri rakkaus? Oli helppo olla tyytyväinen, kun ei tarvinnu antaa mitään itsestään. Ei ollu velvotteita. Kirsi?Maria luuli tuntevansa mut läpikotaisin, puolitoista vuotta oli sentään helvetin pitkä aika. Mutta se mitään tuntenu. Mä olin niin ulkona. Mä aloin sivellä sen sisäreisiä, ja se yritti estellä. Sitä muka häiritsi, ku jätkät oli samassa huoneessa. Se rakasti tehdä suuren numeron kaikesta.⁷⁵

Kesken bändinsä keikan kertoja pakenee lapsuutensa kalliosaarelle, jossa hän mietiskelee elämäänsä.

Katsoin merelle, ja olin mutsista ja faijasta tasan yhtä kaukana, kun olin aina ollutkin. Tosin me ennen puhuttiin, vaikkei ymmärrettykään toisiamme. Enää ei puhuttu. Ymmärrettiin yhtä paljon. […] Kavereille oli helppo jauhaa paskaa, oli iisiä hinkata Kirsi-Marian reittä.⁷⁶

Tämäkin kertoja tappaa novellin lopussa itsensä, tällä kertaa hukuttautumalla.

Kannattaa huomata, miten seksi on kertojalle paljon helpompaa kuin puhuminen. Itse asiassa kertoja tuntuu käyttävän seksiä keinona, jonka avulla voi vältellä puhumista ja syvempää läheisyyttä. Tässä yhteydessä en paneudu ilmiöön sen enempää, vaan palaan siihen myöhemmässä luvussa ja muiden novellien yhteydessä. Muutenkin kuljetan jatkossa yksinpärjäämisen eetosta mukana aina, kun analysoin miehistä kertovia rakkausnovelleja. Yksinpärjäämisen eetos tuntuu olevan tärkein yksittäinen diskurssi novellien miesten masennuksen taustalla, ja se ilmenee novelleissa hyvinkin erilaisilla tavoilla.

Tutkimusajanjaksoni päättyy juuri ennen lamaa. Vuodesta 1991 lähtien on luultavasti kirjoitettu aiempaa enemmän novelleja, joissa joudutaan työttömäksi tai menetetään omaisuus. Olettaisin, että lama on lisännyt enemmän miesten kuin naisten ahdistusta, koska miehille taloudellinen pärjääminen on kunniakysymys.

3.1.3. Naisen vaikea rakkaus tai seksuaalisuus

Myös novellien naisilla on psyykkisiä ongelmia, jotka tulevat rakkaussuhteen tielle. Naisten ongelmat ovat selvästi erilaisia kuin miesten.

Yksinpärjäämisen eetokseen nämä ongelmat eivät näy liittyvän. Työhön tai opiskeluun liittyviä ongelmia ei naisista kertovissa novelleissa yleensä mainita, eikä novellien naisia vaivaa samanlainen arvottomuuden tunne kuin monia nuoria miehiä. Naisten ei tarvitse todistaa paikkaansa yhteiskunnassa, jotta miehet kiinnostuisivat heistä, nuoruus ja kauneus riittävät.

Lukemissani rakkausnovelleissa naisille tuntuvat aiheuttavat eniten ongelmia ne naisten elämää säätelevät ristiriitaiset normit, jotka liittyvät rakkauteen ja seksuaalisuuteen. Tytöille opetetaan, että seksistä avoimesti nauttiva nainen on huora, ja että sallittua seksiä on vain parisuhteessa, jos edes siinä.

Aineistosta löytyy kaksi novellia, joissa seksi on naisille erityisen traumaattinen asia. Miehen kirjoittamassa novellissa Rantapaviljonki (1980) miespuolinen kertoja, menestynyt kirjailija, lomailee yksin hirsimökissä ja kaipaa elämäänsä rakkautta. Hänen naisensa jätti hänet toisen miehen takia ja vei lapsetkin mukanaan. Nainen oli ollut omituinen:

Kummallinen ihminen se oli, mies ajatteli. Kuin nunna: seurusteluaikoina ei antanut koskea itseensä ollenkaan. Jos sitä hipaisikin niin käpertyi kuoreensa kuin simpukka. Huumorintajua sillä ei ollut ollenkaan. Muutenkin se oli aivan tunteeton. Ei se ainakaan niitä näyttänyt… paitsi mustasukkainen se oli kuin hirvi. […] Sen maailma oli niin erilainen: siihen kuului herätysliikkeitä, seurakuntaa ja hurskastelua ja sekoilua. Olipa ihme että siihen yleensä sukupuolisuhteen sai… se olikin sitten mennyt hyvin, hän ihmetteli. Siinä oli kyllä lämpöä ja hellyyttä jos sen vain kaivoi esiin.⁷⁷

Lentokalan (nainen) novellissa Peili vuodelta 1990 kertoja on Vesan kanssa peiton alla ja tämä hyväilee häntä.

Pidätin henkeäni, etten kuulostaisi hengästyneeltä. Kuulin jyskytystä sisältäni. Liikettä ja kahinaa, tällä kertaa lähenevää – ei!! Makasin liikkumatta, en halunnut ajatella. […] Liikehdin vähän, käsi oli lähellä, se liukui vatsalleni ja jähmetyin taas. Pehmeät huulet puhaltelivat korvaan, hengitys tuntui jotenkin luonnottomalta. Sormet pyörivät navan ympärillä ja sisällä. – Mun tarttee käydä vessassa, sanoin jo melkein noustuani, katse maassa. Kun olin ovella, sängyltä kuului pitkä, syvä huokaus. Minä en ole kaunis. Silmät ovat värittömät, aina alakuloiset. En osaa enää hymyillä, en enää saa leukaani ylös ja rintaa esille, vaikka kuinka yritän. Ei saa itkeä, itkusta silmät rumenevat. Nojasin lavuaariin molemmilla käsilläni.⁷⁸

Kertoja saa paniikkireaktion ja lyö peilin säpäleiksi, verta on yhtäkkiä joka paikassa. Seksi on tälle kertojalle niin vaikea asia, että hän yrittää itsemurhaa päästäkseen tilanteesta. Viimeisillä voimillaan hän saa kuitenkin kiinni ovenkahvasta ja pelastuu.

Tilapäisiä suhteita käsittelevässä luvussa puhuin jo runsaasti siitä, miten tytöt opetetaan ”pihtaamaan” esimerkiksi pelottelemalla heitä maineen menetyksellä. Helena Saarikosken mukaan tyttöihin kohdistuva sosiaalinen paine säätelee heidän seksuaalisen halunsa ilmaisemista ja jopa tiedostamista. Tyttö voi helposti vieraantua omasta seksuaalisuudestaan, sillä seksi on opetuksissa pelkästään saastaista ja vaarallista.⁷⁹ Kontulan ja Haavio-Mannilan tutkimusten mukaan naisilla on paljon miehiä enemmän seksuaalisuuteen liittyviä pelkoja ja huolenaiheita. Pelkoja oli etenkin vailla parisuhdetta elävillä nuorilla naisilla, ja ne liittyivät epävarmaan seksuaaliseen identiteettiin.⁸⁰ On helppoa nähdä, että nämä pelot johtuvat suureksi osaksi naisiin kohdistuvista ristiriitaisista kulttuurisista opetuksista.

Seksuaalivallankumous ja julkisuuden intimisoituminen ovat heikentäneet joitakin käytäntöjä, jotka rajoittavat naisten seksuaalista autonomiaa. Sari Näreen mukaan kehitys on kuitenkin ollut osittain vain näennäistä, sillä ulkoisen kontrollin löystyminen on pakottanut tytöt entistä suurempaan itsekontrolliin. Seksuaalisen vapauden lisääntyessä myös riski tehdä itselle vaarallisia valintoja on kasvanut. Tytöt joutuvat nyt opettelemaan aivan omin avuin seksuaalisten riskien hallintaa. Kun normeja ei sanota suoraan, muuttuvat ne tietoisesti ymmärrettävistä alitajuisiksi ja saattavat aiheuttaa esimerkiksi seksuaalisuuteen tai kauneuteen liittyviä pakkomielteitä.⁸¹ Aivan samaahan tapahtui Siltalan mukaan miehisen yksinpärjäämisen normille, kuten edellisessä luvussa mainitsin. Epämääräistä ja alitajuista normia vastaan on vaikea kamppailla tietoisesti.⁸²

Lentokalan novellissa korostui se, että tyttö piti itseään rumana. Saarikosken mukaan muissa yhteyksissä itsevarmat tytöt huolestuvat usein rumuudestaan heti, kun puhe kääntyy suhteisiin poikien kanssa. Tiukasti normitettu naiskauneuden ihanne aiheuttaa naisille toistuvia epäonnistumisen kokemuksia. Kauneudessa on aina parantamisen varaa, mutta toisaalta naisen täytyy varoa kaunistautumasta väärällä, ”huoramaisella” tavalla. Myös Jokinen huomasi haastatellessaan yliopisto-opiskelijoita, että naiset ovat jatkuvasti ulkonäkönsä suhteen epävarmoja. Hänen mukaansa naisten identiteetti keskittyy ruumiiseen, sen ulkonäköön ja normaaliuteen, paljon enemmän kuin miehillä.⁸³

On helppoa nähdä, että kahdessa edellisessä novellissa naisen seksuaalisuutta säätelevät normit aiheuttivat psyykkistä oireilua. Monessa muussa novellissa yhteys ei ole näin selvä, ja suoria todisteita on vaikea löytää, mutta ajattelisin että ristiriitaiset normit voivat olla yksi pahoinvoinnin aiheuttaja naisten novelleissa laajemminkin.

Satunnaisia suhteita käsittelevässä luvussa analysoin novelleja, joissa naiset tuntuivat nauttivan irtoseksistä, mutta joiden tunnelma oli omituisen melankolinen. Arvelin ilmiön johtuvan siitä, että naiset on jo pitkään opetettu arvostamaan vain pysyviä parisuhteita ja tuntemaan tilapäiset suhteet tyhjiksi. Ainakin kaksi kyseisistä novelleista kuuluu yhtä lailla tämänkin luvun teemaan: Jannan (nainen?) Yli kesän (1969) ja Satu Kallion (nainen) Ankkalinnaa (1980). Molemmissa novelleissa puhutaan naisten masentuneisuudesta, ja mahdollisesti masentuneisuus on myös syynä siihen, että novellien rakkaussuhteet eivät kestä kovin kauaa.

Novellien naisten psyykkinen oireilu saattaa osaksi johtua siitä, että kulttuurimme tuomitsee seksuaalisesti aktiivisen sinkkunaisen elämäntyylin. Novellissa Yli kesän kertoja on raivoissaan siitä, että häntä pidetään huorana, mutta ottaa syytöksen kuitenkin ylpeänä vastaan:

– Sä et tiedä, kenen luona sä kävisit pyytämässä kättä, ensin sulla oli Mustafa, sit se Miguel ja nyt mä. Teetsä jotain hiton kokoelmaa? Tunsin itseni voimakkaaksi. – Sä pidät mua lutkana, hyvä on, mä olen. – Anna anteeksi, Leif sanoi, se ei ollu mun tarkoitukseni.⁸⁴

Saarikoski havaitsi tutkimuksessaan, että monet huoraksi leimatut tytöt ovat hylänneet kaikin puolin kunnollisen poikaystävän ilman mitään hyvää syytä tai kohdelleet häntä niin kaltoin, että poika on katkaissut suhteen. Syyt jäävät usein arvoitukseksi tytöille itselleenkin. Saarikosken mukaan tämä omituinen käyttäytyminen johtuu siitä, että kulttuurissamme huoraksi leimatuilta naisilta kielletään romanttinen rakkaus. Monet pojat eivät suostu seurustelemaan vakavasti ”huorien” kanssa, ja toisinaan huoraksi leimatut tytöt jättävät pojan joka on heille ”liian hyvä”.⁸⁵

Saattaa olla, että teen liian pitkälle meneviä tulkintoja, mutta mielestäni Saarikosken teoria pätee myös kahdessa edellämainitussa novellissa. Katsotaanpa, mitä novelleissa tapahtuu:

Novellissa Yli kesän kertoja jättää Leifin, johon hän on jo kovasti kiintynyt, ja palaa Ruotsista Suomeen, mahdollisesti entisen poikaystävänsä Janin luokse, jota hän rakastaa vieläkin. Kertoja ei jostain syystä näytä onnistuvan pysyvien suhteiden rakentamisessa, vaan hän pakenee novellissa kaksikin kertaa rakkaansa luota jonkun toisen luokse.

Novellissa Ankkalinnaa kertojalla on hieno seksuaalinen kohtaaminen erään Roopen kanssa. Vaikka Roope tuntuu kaikin puolin mukavalta pojalta, niin kertoja pistää välit poikki:

Roope yritti sinnikkäästi pitää yhteyttä, minua alkoi jo säälittää sen hellittämättömyys. Ehkä sillä oli huono omatunto, tai sitten se oli tosissaan, mutta minä menin jo kaukana, ja Roopen silmissä oli surullinen katse.⁸⁶

Oikeastaan huoraksi leimatun naisen irrationaalinen käyttäytyminen rakkausasioissa tulee edellisiä novelleja paremmin esiin Hani Kopsin (nainen) novellissa Tämän ajan enkeli (1990). Tässäkään novellissa ei suoraan sanota, että kertoja olisi ”huoran maineessa”, mutta joka tapauksessa tämänkin novellin päähenkilö on seksuaalisesti aktiivinen sinkkunainen.

Novellin alussa kertoja ja eräs poika rakastuvat toisiinsa:

Vietimme yön yhdessä. Kuiskasin hänelle ”haluan sinua”, eikä sellaista sanota miehelle, jota himoitsee tulisesti. Hän hymyili minulle, näytti keltaiset hampaansakin ja suutelimme makeasti. Heräsin seuraavana aamuna uskomattoman hyvään oloon ja mies vierelläni piti minusta.⁸⁷

Vaikka molemmat osapuolet tietävät rakastavansa toisiansa, niin kaikki heidän seuraavat kohtaamisensa sujuvat huonosti. Ensimmäiseen sovittuun tapaamiseen tyttö jättää tulematta kokonaan, ja kun he seuraavan kerran tapaavat käy näin:

Tapaamispaikassa hiivin hänen taakseen, katsoin sivusta, kuinka hän nyt elehti siellä, minun reviirilläni. Ensimmäinen katse oli pelokas. Silloin minuun iski (kompleksini ja kompleksini)! Nöyryytin häntä niin hyvin kuin pystyin. Yöllä vein hänet kotiini, mutta hän ei halunnut rakastella minua. En ihmetellyt. Hän nukahti heti ja minä valuin painajaisiin. Aamulla voin pahoin, kun hän yllättäen yritti miellyttää minua, yritti vielä vietellä. En jaksanut ryhtyä mihinkään, lähdin töihin enkä vastanut seuraavana yönä hänen soittoihinsa. Hän matkusti pois. Tiesin, että olimme täyttyneet toisistamme.⁸⁸

Kuukauden päästä he tapaavat taas, ja tyttö viettelee pojan sänkyyn. Seksi toimii, mutta puhuminen ei, joten suhde menee poikki. Myöhemmin, baarissa, poika näyttäytyy jälleen. Tytön ystävät kiusaavat poikaa, ja tämä aikoo lähteä. Tyttö tarjoutuu tulemaan mukaan, ja poika suostuu hymyillen. Rakkaustarina siis päättyy lopulta onnellisesti.

Näissä novelleissa on päähenkilöinä aivan tavallisia, seksuaalisesti aktiivisia sinkkutyttöjä. Kaikilla heistä on vaikeuksia rakentaa seksisuhteen pohjalta pysyvämpi rakkaussuhde. Tulkintani mukaan taustalla vaikuttavat kulttuuriset syyt. Kulttuurissamme naiset jaetaan hyviin ja huonoihin: toisten kanssa miehet menevät naimisiin, toisten kanssa harrastavat seksiä. Seksuaalivallankumouksen jälkeen seksistä on tullut ihmisille yhä tärkeämpi asia, mutta yhäkin perinteiset normit syyllistävät etenkin nuoria ja naimattomia naisia heidän seksuaalisuudestaan. Voi olla, että Saarikosken havaitsema käyttäytymismalli, ”rakastavan naisen huoruus”, on kulttuurissamme hyvinkin tyypillinen. Keskenään ristiriitaiset normit tuottavat naisissa irrationaalista käyttäytymistä.

Lopuksi käsittelen vielä kaksi novellia, joissa seurustelu tai avioliitto ei ”tunnu miltään”.

Baskervillen (nainen) novellin Minä elin (1990) kertoja harrasti aikaisemmin irtosuhteita, ”seikkaili” ja ”eli täysillä”. Hän sai kenet hän halusi, ja sitten häntä ei enää kiinnostanutkaan. Mutta ystäviensä painostuksesta hän menee lopulta naimisiin:

Jokainen heistä rakastui vuorollaan, halusi rakastua tai ainakin muuttaa jonkun kanssa yhteen. Jokainen vuorollaan jätti minut. Kaikki valat unohtuivat. Nostin nenäni pystyyn, kuoletin tunteeni, eristäydyin. Aloin taas epäillä valintaani, muutkin neuvoivat minua seuraamaan heidän esimerkkiään. Tunsin olleeni väärässä. […] Pian menin naimisiin. Minua onniteltiin: ”Ihanaa, sinäkin olet nyt onnellinen.” Tein lapsia. Muutin mieheni ja lasten kanssa kauas pois, pois entisestä. Olin alkanut kaiken uudelleen. Enää en herännyt tulevaisuuden kauhukuviin. Nyt heräsin tyhjyyteen. En mihinkään. Olin kuin muut. Minulle riitti mieheni ja lapset.⁸⁹

Kulttuurissamme monet naiset – ja myös jotkut miehet – alkavat seurustella tai menevät naimisiin, vaikka eivät ”haluaisikaan”. Tytöt valitsevat seurustelun turvallisen pojan kanssa, jotta eivät leimautuisi huoriksi. Monet heistä tuntevat itsensä ulkopuolisiksi omissa seurustelusuhteissaan. He seurustelevat, koska heidän odotetaan seurustelevan, mutta heidän puoleltaan siihen ei liity sen kummempia tunteita.⁹⁰ Lainaan Saarikoskea:

Haastatteluissani toistuvat tyttöjen kuvaukset ensimmäisistä vakituisista seurustelusuhteistaan, joissa koko seurustelun mieli on jäänyt tytölle hyvin hämäräksi. Hän on seurustellut, koska se on sosiaalisesti toivottavaa ja vaadittua, mutta seurusteluun liitetyt sekä tunne? että seksisuhdetta koskevat kulttuuriset lupaukset ovat osoittautuneet tyhjiksi.⁹¹

Näin tapahtui myös Baskervillen novellissa. Tulkintani mukaan novellin kertojan oma tunne-elämä on hautautunut musertavien kulttuuristen normien alle.

Seuraava lainaus Saarikoskelta osuu asian ytimeen: ”Voidaan arvella, että mitä voimakkaampi huora/madonna -kahdentuma on kulttuurissa, sitä enemmän naiseuden roolikirjo näyttäytyy naiselle valintana, jossa voi vain hävitä. Madonnan ideaalikuvan toteuttajana nainen joutuisi uhraamaan seksuaalisuutensa ja itsemääräämisoikeutensa, ”huorana” taas sosiaaliset kasvonsa.”⁹² Täsmälleen tällä tavalla ajatteli varmasti myös Baskervillen novellin kertoja!

Myös Irtolaisen (nainen) novellissa Tasha (1990) kertoja ”seurustelee”, mutta hänen puoleltaan asiaan ei näytä liittyvän juurikaan tunteita. Novellin Tashan tunteettomuus lähentelee jo vakavaa mielisairautta:

Tasha nähtiin usein kadulla ja kahviloissa. Hän vain oli, melkein liikkumatta, ei puhunut juuri mitään. Silloin tällöin hän lähti ihmisten mukaan, mutta ei mielellään eikä vastenmielisesti; ei puhellut seuraksi, mutta ei ollut välinpitämätönkään. Näin hän oli tavannut Markunkin.⁹³

Tasha jää asumaan Markun asuntoon. He nukkuvat yhdessä, mutta useimmiten Tasha on asunnossa yksin. Hän odottaa, ei tee muuta, ja päivät ovat toistensa kaltaisia; mutta Tashan mielestä kaipaus on arvokkaampaa kuin saaminen, joten hän on tyytyväinen. Eräänä päivänä Markku palaa kotiin pitkältä reissulta ja huomaa, että Tasha on henkisesti sairas. Hän hoivaa tyttöä parhaansa mukaan. Eräänä päivänä Tasha sanoo: ”Olla tuolla ulkona, kadulla. Nähdä kaikki ihmiset. Ainoastaan se on todellista.” Tasha katoaa. Markku etsii Tashaa kaupungilta ja eräänä päivänä löytääkin. Tasha heiluttaa kättään, ja Markku lähtee pois.⁹⁴

Novelli on varsin merkillinen, enkä ole oikein varma, miten sitä pitäisi tulkita. Joka tapauksessa tässäkin novellissa seurustelevan naisen oma tunne-elämä on tyystin kadoksissa. Mahdollisesti edellä mainituilla kulttuurisilla syillä on jotain tekemistä asian kanssa.

3.2. Yksinäisyys aiheuttaa masennusta

Tutkimusten mukaan yksinäisyys ja huono parisuhde altistavat masennukselle. Toisaalta masentuneet ihmiset eristäytyvät muiden ihmisten seurasta, eikä seksikään enää kiinnosta heitä entiseen tapaan. Tämä noidankehä johtaa usein itsemurhaan, joka tulee yllätyksenä kaikille.⁹⁵

Rakkauden tai seksin puute aiheuttaa depressiota tai muita psyykkisiä ongelmia useammassa kuin joka kymmenennessä aineistoni novelleista, joten kyseessä on hyvin yleinen tarinatyyppi. Vuonna 1990 tällaisia novelleja oli aiempaa enemmän, sillä niiden suhteellinen määrä kasvoi yhdeksästä melkein kahteentoista prosenttiin. Tosin suurin syy tähän ilmiöön on yksi harvinaisen tuottelias vuoden 1990 miespuolinen kirjoittaja, nimimerkki Onnela, joka on kirjoittanut kokonaista kuusi tämän luvun teemaan sopivaa novellia.

On mielenkiintoista, että 23 novellissa yksinäisyys tai seksin puute on niin kova paikka, että se aiheuttaa vakavia psyykkisiä oireita. Yllättävän monessa novellissa päähenkilö jopa yrittää itsemurhaa, koska hän on menettänyt rakkaansa tai ei onnistu löytämään ketään. Ilman rakkautta elämässä ei ole mieltä.

Tutkimuskirjallisuudessa korostetaan yleisesti sitä, että 1900-luvun lopulla rakkaus, seksi ja parisuhde ovat tulleet ihmisille jatkuvasti tärkeämmiksi asioiksi.

Parisuhteen merkitys ihmisten identiteetille on kasvanut suhteettoman suureksi siksi, että länsimaisten ihmisten sosiaaliset verkostot ovat esimerkiksi kaupungistumisen myötä selvästi pienentyneet, Suomessa vieläpä enemmän kuin joissakin naapurimaissa. Parisuhteessa tyydytetään nykyään myös sellaisia sosiaalisia tarpeita, joita ihmiset ennen toteuttivat muussa sosiaalisessa elämässään. Pysyvä parisuhde on äärimmäisen tärkeä kulttuurinen arvo, ja etenkin monet naiset tulevat epätoivoisiksi, jos he joutuvat elämään ilman sitä.⁹⁶

Catherine Belsey väittää, että moderni länsimainen kulttuuri arvostaa privaattia elämää ja intiimejä kokemuksia yli kaiken. Esimerkiksi julkinen sosiaalinen elämä ei enää kelpaa onnen lähteeksi. Jälkimodernissa maailmassa, jossa kaikki totuudet ja itsestäänselvyydet on kyseenalaistettu, rakastumisesta on tullut viimeinen metafyysinen totuus. Kuten kaikkia muitakin totuuksia myös rakastumista epäillään ja siihen suhtaudutaan loputtoman kyynisesti, mutta paradoksaalisesti rakastumisen arvo on 1900-luvun lopulla silti koko ajan kasvanut. Ei ole enää muuta uskontoa, ei mitään muuta yhtä absoluuttista pelastusta!⁹⁷

Love is thus at once endlessly pursued and ceaselessly suspected. Can such a paradoxical value speak or be spoken? Sought after as the ultimate good, feared as constraint, doubted as an illusion, postmodern love is both silent and garrulous. It cannot speak, and yet it seems that it never ceases to speak in late twentieth?century Western culture.⁹⁸

Jallinoja puhuu samasta asiasta:

[…] yhteiskunnassa, jossa korostetaan yksilön itsenäisyyttä ja tarvetta elää mahdollisimman paljon omana itsenään, toivotaan kaikkivoipaista tunnetta, joka ratkaisee ikään kuin ulkopuolisena erillisyyden ja yhteenliittymisen ristiriitaiset vetovoimat.⁹⁹

Rakkauden kaikkivoipaisuutta toitotetaan 1900-luvun lopun Suomessakin kaikkialla. Samaan aikaan syrjäytyneitä ja yksinäisiä ihmisiä on paljon enemmän kuin aikaisemmin, ja varsinkin heille rakkaus voisi olla se viimeinen oljenkorsi, johon tarttua. Ei ole mikään ihme, että myös harrastajakirjoittajien novelleissa rakkauden puute aiheuttaa vakavia ongelmia.

Vuodesta 1980 lähtien rakkauden tai seksin puutteesta johtuvista psyykkisistä ongelmista kirjoittivat enimmäkseen miehet, kuten taulukosta ilmenee. Miesten kirjoittamia novelleja on melko tarkkaan tuplasti enemmän kuin naisten. Kuusi novellia kirjoittanut Onnela on taas osasyyllinen, mutta miehet kyllä säilyttäisivät selvän ylivoimansa ilman häntäkin. Miksi juuri miesten novelleissa ahdistutaan niin usein yksinäisyydestä, rakkauden tai seksin puutteesta?¹⁰⁰

Aiemmassa luvussa käsittelin novelleja, joissa miesten valtava epävarmuus tuli rakkaussuhteiden tielle. Katsoin epävarmuuden johtuvan siitä, että nuorten miesten seksuaalinen arvo on modernina aikana romahtanut, eivätkä naiset ole enää kovinkaan kiinnostuneita heistä. Alberonin seksuaalisen arvon historia selittää hyvin myös sen, miksi yksinäisyys on nuorille miehille suurempi ongelma kuin naisille.

Vielä vuosina 1969 ja 1970 naiset kirjoittivat miehiä enemmän yksinäisyystarinoita. Myöskään miesten itseluottamuksen puutetta käsittelevässä luvussa ei ollut yhtään novellia tutkimusajanjaksoni alusta. Saattaakin hyvin olla, että Suomessa nuorten miesten seksuaalinen arvo on vähentynyt rajummin vasta vuoden 1970 jälkeen, kun naiset ovat tulleet jatkuvasti itsenäisemmiksi ja taloudellisestikin riippumattomammiksi miehistä. Myöskään sosiaaliset syyt eivät enää ole pakottaneet naisia avioitumaan varhain.

Suomalaisia miehiä ahdistaa vaarallinen yksinpärjäämisen eetos, joten he ovat naisia herkempiä syrjäytymään sosiaalisista kontakteista. He jos ketkä tarvitsisivat rakkautta, mutta uudessa tilanteessa nuoret naiset eivät olekaan enää kovin kiinnostuneita heistä. Novellienkin perusteella suomalaisilla nuorilla miehillä oli 1900-luvun lopulla pahoja vaikeuksia elämässään.

3.2.1. Menetetty rakastaja

Seitsemässä novellissa rakastetun menettäminen aiheuttaa vakavaa depressiota. Kahdessa kirjoittajana ja päähenkilönä on nainen, viidessä mies. Miesten ja naisten novellit eivät eroa toisistaan kovin paljon, mikä lienee luonnollista, sillä rakastetun menettäminen aiheuttama tuska on molemmille sukupuolille yhteinen kokemus.

Psykologien mukaan masennuksen psykodynamiikkaan kuuluu aina keskeisenä asiana menetyksen kokeminen, joko todellinen tapahtuma tai toiveiden kariutuminen. Sosiologi Alberoni kirjoittaa ”kivettymisestä”, jota rakastetun menettäminen aiheuttaa. Yhtäkkiä millään ei ole enää mitään merkitystä, ja ainoa jäljelle jäävä todellinen tunne on nostalgia, menneisyyden kaipuu. Vaarallisesta nostalgiasta on päästävä eroon, ja se onnistuu vain ruokkimalla vihan ja kaunan tunteita. Tunteiden vaimentaminen on suojakeino psyykkistä tuskaa vastaan.¹⁰¹

Seuraava päähenkilön ”kivettymisestä” kertova katkelma on Kaarinan (nainen?) lyhyestä tarinasta numero 3, vuodelta 1969. Katkelmassa ilmenee selvästi se jälkimodernille ajalle tyypillinen kaksijakoinen suhtautuminen rakkauteen, josta puhuin edellisessä luvussa. Toisaalta ollaan kyynisen epäileviä ja vähätteleviä, mutta toisaalta rakkaus on kuitenkin se viimeinen pelastus ja elämän tarkoitus.

Rakkaus. Se vaikuttaa minuun, vaikka tiedän senkin juontavan juurensa itsekkyydestä. Mutta uskon kuitenkin vielä miehen ja naisen väliseen rakkauteen. Rakkaudeksi sitä kai on nimitettävä. Uskon, koska se tapahtui minulle juuri. Se pitää minut hengissä. Tiedän, että on olemassa ihminen, jolle olen koko elämä. Ihminen, joka on minun koko elämäni. Tiedän senkin etten koskaan koko tulevassa elämässäni tule tapaamaan häntä. Ja sen, että tunteeni häntä kohtaan ei lopu ennen kuin kuolemassa. Olen saanut kaikkein tärkeimmän asian elämässä. Mitä siis enää teen täällä. Kaikki te jotka tulette vastaani olette entistä vieraampia rakastettuni jälkeen.¹⁰²

Kertoja asettuu lumikinokseen lepäämään ja harkitsee jäävänsä siihen ikuisiksi ajoiksi, ajattelee kuolemaa, mutta nousee lopulta kuitenkin ylös. ”En välitä elämästä, jatkan sitä, välinpitämättömänä.”¹⁰³

Myös naisen kirjoittama novelli Undulaatti (1990) on kertomus kivettymisestä. On syksy ja kertojalla on tyhjä olo. Hän elää yksiössään undulaattinsa kanssa ja tukahduttaa viinillä elämän harmauden. Yksiö on hänen vankilansa, häkki undulaatin. Kerran oli toisenlaista: kertoja muistelee mennyttä poikaystäväänsä, jonka hän menetti vuosi sitten. Kertoja saa alkoholimyrkytyksen ja yrittää tappaa itsensä viiltelemällä.¹⁰⁴

Novellin naispuolisella kertojalla on varsin miehinen tapa käsitellä ongelmiaan: alkoholisoituminen ja ihmisten seurasta eristäytyminen.

Viinihumala oli vastaus. […] Kaikki oli yksinkertaisempaa: harmauskin iski enää kerran päivässä, yleensä aamuisin, sen sijaan, että olisi raahautunut mukana 24 tuntia vuorokaudessa. Päivät menivät ohi nopeammin, eivätkä yötkään tuntuneet niin pitkiltä. Ainoastaan ihmisiin oli harmaus syöpynyt. En kaivannut ketään heistä rinnalleni. Miksi siis en olisi ryhtynyt kokeilemaan uudenlaista elämää?¹⁰⁵

Näiden novellien yhteydessä on hedelmällistä pohtia miesten ja naisten erilaisia tapoja reagoida vastoinkäymisiin. Pätevätkö tutkimuskirjallisuuden huomiot myös harrastajakirjoittajien novelleissa?

Tutkimuskirjallisuuden mukaan tyypillisiä feminiinisiä tapoja käsitellä traumoja ovat itsereflektio, ongelmista puhuminen tai paineiden sosiaalistaminen itseensä. Miehet sen sijaan yrittävät itsepintaisesti kieltää ongelmat ja käyttäytyvät aggressiivisesti. Kun miehet eivät pysty ilmaisemaan aggressiivisuuttaan muuten, niin he kääntävät sen itseään vastaan. Gratch tiivistää itsetuhoisen miehen persoonallisuuden hienosti: ”Mieluummin kiroamme pimeyttä kuin sytytämme yhden kynttilän. Siitä saavat!” Itsetuhoiset miehet tuhoavat itseään hitaasti esimerkiksi alkoholilla ja holtittomilla elämäntavoilla tai ääritapauksissa tappavat itsensä. Miehet tappavat itsensä naisia useammin, vaikka naiset tekevätkin enemmän itsemurhayrityksiä.¹⁰⁶ Mahdollisesti naisten itsemurhayritykset voidaan useissa tapauksissa tulkita epätoivoiseksi kommunikaatioyrityksiksi.

Kahdessa edellisessä naisesta kertovassa novellissa kertojat jäävät henkiin. Kaarinan novellissa itsemurha jää vain harkinnan asteelle, ja Räsynuken tarinassa kertoja kyyditetään viimeisellä mahdollisella hetkellä sairaalan teho-osastolle. Sen sijaan hieman myöhemmin käsittelemissäni miehistä kertovissa novelleissa itsemurhat onnistuvat. Yleisemminkin tämän pääluvun novelleissa, sekä miesten että naisten kirjoittamissa, ylivoimaisella enemmistöllä juuri miehet tekevät itsemurhia. Toisaalta naiset kirjoittavat runsaasti tarinoita, joissa naispäähenkilö harkitsee itsemurhaa, mutta jättää sen tekemättä.

Alkoholin käyttönsä suhteen Undulaatin kertoja käyttäytyy erittäin ”epänaisellisesti”. Onko kyse yksittäistapauksesta vai laajemmasta trendistä?

Selvitin, kuinka monessa tämän pääluvun novellissa päähenkilö hakee ongelmiinsa vastausta päihteistä. Laskin mukaan vain sellaiset novellit, joissa huumausaineen käyttö voidaan yksiselitteisesti katsoa ratkaisuyritykseksi ongelmiin. Vuosien 1969–1980 novelleista löysin näillä tiukoilla kriteereillä neljä novellia, joissa kaikissa päihteistä haki apua nimenomaan mies, myös ainoassa naisen kirjoittamassa novellissa. Mutta vuonna 1990 tilanne oli muuttunut. Nyt neljässä novellissa päihteistä haki helpotusta nainen ja vain kahdessa mies; kirjoittajat olivat samaa sukupuolta. Vuonna 1990 myös novellien naiset, aivan samalla tavalla kuin miehetkin, yrittävät hukuttaa huoliaan alkoholiin ja huumeisiin.

Hosiaisluoma kirjoittaa vuoden 1973 harrastajakirjoittaja-tutkimuksessaan seuraavasti:

Pettymykset, välienrikot sekä itsemurhan tai kuoleman ajatukset yhdistyneinä epäonnistuneeseen rakkauteen ovat […] paljon yleisempiä tyttöjen kuin poikien rakkaudenkuvauksissa.¹⁰⁷

Myös minun aineistossani Hosiaisluoman havainto pitänee paikkansa vuosina 1969–1970. Näinä vuosina enimmäkseen naiset kirjoittivat synkkiä tarinoita epäonnistuneesta rakkaudesta. Myöskin kuoleman ajatukset tulivat useammin esiin naisten kuin miesten novelleissa, vaikka itsemurha jäikin naisten novelleissa useimmiten vain harkinnan asteelle.

Mutta myöhempinä vuosikymmeninä tilanne on selvästi muuttunut. Käsittelin epäonnistuneesta rakkaudesta kertovia tarinoita jo irtosuhteita käsittelevässä luvussa. Huomasin, että onnettomat välirikot yleistyivät tutkimusajanjaksoni loppupuolella myös miesten kirjoittamissa ja miehistä kertovissa novelleissa. Vuoden 1990 novelleissa monet miehetkin pettyivät irtosuhteisiin ja kaipasivat pysyvämpää suhdetta.

Tähän lukuun löysin viisi miehen kirjoittamaa novellia, joissa rakastetun menettäminen aiheuttaa miehelle vakavia psyykkisiä ongelmia. Yksi novelleista on vuodelta 1980, ja loput ovat vuodelta 1990. Hosiaisluoman tutkimustulokset näyttävät kääntyneen päälaelleen tutkimusajanjaksoni aikana, sillä vuosina 1980–1990 miehet kirjoittavat enemmän tarinoita traumaattisista välirikoista kuin naiset. Taas kerran Alberonin teoria nuorten miesten seksuaalisen arvon romahtamisesta 1900-luvun jälkipuoliskolla tarjoaa hyvän selityksen ilmiölle.

Olkikoiran (mies) novellissa Syvälle sinuun, nimetön kukka (1980) miespuolinen päähenkilö kirjoittaa voittaakseen yksinäisyytensä ja ikävänsä. Hän muistelee mennyttä rakastajaansa, jota ei voi saada takaisin. Novellin lopussa hän hirttää itsensä.¹⁰⁸

Kolme luvussa 2.2.3. käsiteltyä satunnaissuhdenovellia, kaikki vuodelta 1990, kuuluu yhtä lailla tämänkin luvun teemaan. Novelleissa Näköharha ja Vetoa miespuoliset päähenkilöt masentuvat pahoin, kun heidän rakastettunsa löytävät jonkun uuden ¹⁰⁹.

Jotkut jutut ei jätä rauhaan yritti mitä vaan. Jos jättää sanomatta ne kiertää sisällä, jos sanoo ne kaikuu ympärillä. Älä nyt ala kasvamaan Kylmä kuuletko.¹¹⁰

Kolmannessa novellissa, nimeltään Päivieni varjot, Johnny on ollut pahasti masentunut siitä lähtien, kun hänen tyttöystävänsä kuoli monta vuotta sitten moottoripyörä-onnettomuudessa. Tässä yhteydessä esitän novellista katkelman, jossa nousee esiin vanha tuttu teema: miehinen yksinpärjäämisen eetos. Novellin mies pakenee omia tunteitaan ja liian läheisiä naissuhteita ulkomaillekin, jossa hän tekee rankasti töitä ja juopottelee. Kuten kunnon miehen kuuluu, hän yrittää ratkaista ongelmansa yksin.

Kylläpäs elämä oli taas vaikeaa. Oli jotenkin luisunut raiteeltaan. Viime vuodet olivat menneet kovaa. Tien päällä ja bailatessa. Oli tullut kierrettyä Euroopassa, Afrikankin puolella. […] Pelkkää paskaa se oli ollut. Ja mitä hän oli paennut? Luultavasti itseään – ja pelkojaan. Vastuuta omasta elämästään. Vastuuta toisesta ihmisestä. […] Osittain hän oli onnistunutkin. Eristäytyminen muista. Loppujen lopuksi hän oli pirun yksinäinen. Se oli niin vaikeaa – toiseen ihmiseen luottaminen. […] Ainakaan asioita ei parantanut rankka viinan käyttö.¹¹¹

Yksinpärjäämisen eetos näkyy hieman toisenlaisessa olomuodossa Hande -90:n (mies) novellissa Se oli sitä aikaa. Novellissa luuserimiehen tyttöystävä jättää hänet, ja miehestä tulee vielä entistäkin masentuneempi.

[…] minulla oli jo tuolloin suuria vaikeuksia. Äitinikin sanoi, aina minut nähdessään, olevansa lopen kyllästynyt toimintaani. Hän ei voinut sietää sitä miten jokaisesta liikkeestäni paistoi itsesääli. Olin melko alamaissa. Tunsin hävinneeni nyt jo kolme vuotta perään. Revanssia näissä taistoissa ei suotu. Kuten pitääkin, vaikeudet vain kasvoivat. Kevään alussa hän [tyttöystävä] sanoi itsensä irti ja ilmoitti lyhyesti ettei meidän pitäisi olla enää yhdessä.¹¹²

Aiemmin tiivistin yksinpärjäämisen eetoksen yhteen lauseeseen: mies ei ansaitse rakkautta, ennen kuin hän on ansainnut paikkansa yhteiskunnassa. Novellin kertoja varmaankin uskoo juuri niin, ja siksi rakkaussuhde kariutuukin – miehen itsesäälin takia.

3.2.2. Masentuneet naiset kaipaavat rakkautta

Tässä luvussa käsittelen naisista kertovia novelleja, joissa yksinäisyys aiheuttaa psyykkisiä ongelmia. Seuraavassa luvussa ovat vuorossa miehistä kertovat novellit. Miehistä ja naisista kertovat yksinäisyysnovellit ovat keskenään varsin erilaisia.

Nimimerkki Onnela – mies – on kirjoittanut viisi novellia, joissa yksinäisyys aiheuttaa naisille erittäin vakavia psyykkisiä ongelmia. Ilman häntä naisista kertovia yksinäisyysnovelleja olisi vain kolme kappaletta, mikä on erittäin vähän verrattuna miehistä kertoviin novelleihin. Toisaalta kannattaa muistaa, että negatiiviseen sävyyn kirjoitetuissa avioliittonovelleissa (luku 2.1.2.) oli monta tarinaa, joissa surulliset naiset kokivat jääneensä henkisesti yksin avioliitossaan. Näistä novelleista käsittelen tässä luvussa kuitenkin vain yhtä. Rajaukseni on osittain mielivaltainen: olisin hyvin voinut ottaa mukaan muitakin avioliittonovelleja sillä perusteella, että novellien yksinäisiä vaimoja vaivaa mahdollisesti ainakin lievä masennus. Halusin kuitenkin käsitellä tässä pääluvussa tarinoita, joissa psyykkiset ongelmat nousevat hieman enemmän keskiöön.

Hyvän yrityksen (mies) novelli Maljakko ilman kukkia vuodelta 1980 on tällainen avioliittotarina. Toivottoman yksinäinen Mari sairastuu henkisesti ja varastelee kaupasta partakoneita, joilla on hänelle ”jokin vertauskuvallinen merkitys” (joka ei ikävä kyllä avaudu minulle). Lääkäri syyttää tapahtuneesta Marin miestä, myyntipäällikkö Kortelaista, ja tämä puolustautuu:

– Minä en voi ajatella pelkästään vaimoani, – minun on ajateltava myös työtäni. – Siinä tapauksessa, lääkäri sanoi halveksuen, – Meidän ei tarvitse hakea syytä tähän, ilmeisestikkään kovin kaukaa. – Se on teidän työnne, mies sanoi. – Meillä kaikilla on oma työmme. – Olen lääkäri, silti en ymmärrä teitä. Myyntipäällikkö Kortelainen ei enää kuunnellut, hän käveli pois.¹¹³

Tulkitsen novellia niin, että miehen epäterve yksinpärjäämisen eetos – tiukka työmoraali yhdistyneenä henkiseen sulkeutuneisuuteen – ainakin osittain aiheuttaa vaimon sairastumisen. Samantyyppinen asetelma löytyy monista muistakin avioliittonovelleista, joita en siis kuitenkaan käsittele tässä.

Naiset ovat kirjoittaneet vain kaksi novellia, joissa yksinäisyys aiheuttaa naisille vakavia psyykkisiä ongelmia.

Jatan (nainen?) novellissa Marionetti (1969) kuvataan vuosia kestävää raastavaa yksinäisyyttä ja rakkauden kaipuuta. Runollisen hämärässä tekstissä kertoja on rakastunut johonkuhun, mutta ei uskalla lähestyä tätä. Kertoja pohtii rakkautta mielessään ja se täyttää koko elämän. Mutta rakkauden kohde löytää jonkun toisen, ja koko elämä muuttuu turhaksi. Kertoja on sairastunut yksinäisyydestä, mutta hän hakee siitä myös voimaa:

Kuin uni tai itku hän asuu minussa. Ei ole todellisempaa. Pakollisessa elämässä olen epätietoisuus ja päättämättömyys. Olen eläin, joka paetessaan ei ymmärrä, miksi ajetaan takaa, miksi tehdään ansoja, miksi halutaan laukaista sydämeen. […] Yksinäisyyden hetkinä asetan eteeni tunnerakennelmani ja piirtelen siitä kuvia. Yksinäisyys on suoja ajatuksille. Jokainen yö ottaa sanani: opeta minua tulkitsemaan oikein.¹¹⁴

On erittäin mielenkiintoista, että tämä on ainoa löytämäni novelli, jossa nainen kärsii ujoutensa takia. Luvussa 3.1.2. käsittelin epävarmoista miehistä kertovia novelleja, ja seuraavassakin luvussa on monta sellaista novellia, joissa ujo mies ei uskalla lähestyä naisia. Edellinen naisesta kertova novelli on vuodelta 1969, mutta ujoista miehistä kertovat novellit ovat kaikki vuosilta 1980–1990. Tämä huomio viittaa jälleen siihen suuntaan, että tutkimusajanjaksoni aikana sukupuolet ovat vaihtaneet paikkaa keskenään, ja miehestä on tullut se ujo ja epävarma sukupuoli.

Lentokalan (nainen) novellissa Kylmää (1990) on syksy ja kertoja on äärettömän yksinäinen. Hänen ainoa rakkautensa ja pakkomielteensä on elokuvan sankari, jota hän käy katsomassa aina kun voi. Sitten elokuvan näytökset loppuvat, ja samalla katoaa kertojan elämästä mieli. Novellin lopussa kertoja kävelee hautausmaalle.

Miehistä kertovissa yksinäisyysnovelleissa, joita käsittelen seuraavassa luvussa, puhutaan jatkuvasti seksistä ja ahdistutaan seksin puutteesta. Sen sijaan näissä kahdessa naisten kirjoittamassa ja naisista kertovassa yksinäisyysnovellissa ei edes mainita seksiä, vaan niissä ikävöidään ”aitoa rakkautta”:

Viimeisetkin valot sammuivat, filmi pääsi alkamaan. […] Alussa keskityin vain liikehdintääsi, lumoutuneena tuijotin eleitäsi, joita olin melkein alkanut matkia. Ilmeet, tunteet, äänesi kuin pellavapelto, tukka kultaa, puhdas ja paksu. […] Tämä ihminen on elävä, niin todellinen, lihaa ja verta, tunteita, tilanteita, aitoa rakkautta. Rehellisyyttä itselleen, jota en muissa ihmisissä ollut kohdannut.¹¹⁵

Saattaa olla, että tilanne olisi hyvinkin erilainen naisten novelleissa vaikkapa jo vuonna 1995. Seksistä puhuttiin 90-luvun kuluessa julkisuudessa yhä enemmän ja enemmän, mikä lisäsi myös seksuaaliasioihin liittyviä paineita. Tutkimuskirjallisuuden mukaan neitsyydestä tuli 1900-luvun loppupuolella taakka tytöillekin.¹¹⁶

Onnelan novelleissa yksinäisten naisten seksipaineet ovat keskeisessä roolissa jo vuonna 1990. Yhtä lailla novelleissa kaivataan myös rakkautta. Oikeastaan kaikki tässä luvussa käsittelemäni Onnelan novellit ovat variaatiota saman teeman ympärillä. Kaikkien novellien päähenkilöt ovat ulkonäöltään poikkeavia, ja siksi heidät on suljettu yhteisön ulkopuolelle:

Voimatta enää sanoa sanaakaan kenellekään on tyttö sulkeutunut kotiinsa. Eikä koskaan, koskaan enää voisi tavata entisiä ystäviä ja ihmisiä yleensä, sillä hän häpesi itseään ja pelkäisi tämän jälkeen heidän katseitaan. Mitä he hänet nähtyään nyt ajattelisivat, hän kauhistelee.¹¹⁷

Novellien päähenkilöt ovat poikkeavia eri tavoin, mutta heidän ongelmansa ovat aina pohjimmiltaan samoja. He kaipaisivat rakkautta ja seksiä, mutta ulkomuotonsa takia heidät on tuomittu ikuiseen häpeään ja yksinäisyyteen.

Ihmisen kohtalon päähenkilön toinen rinta on sairauden takia epämuodostunut. Novellin Hänen päiväkirjastaan kertoja on äärimmäisen laiha, ja hän on sairastunut anoreksiaan; joskus aikaisemmin hän on ollut erittäin lihava. Novellien Yksin ja Koulupäivä päähenkilöt ovat sairaalloisen lihavia. Todellisuus eroaa muista novelleista hieman. Vaikka novellin kertoja heittelehtii novellin aikana äärimmäisen lihavuuden ja laihuuden välillä, joita molempia hän häpeää, niin hänen syvällisin häpeänsä liittyy sukupuolisuuteen: vaikka hän kokee itsensä naiseksi, niin hänellä on penis, jonka olemassaoloa hän ei oikein voi tunnustaa edes itselleen. Todellisuus eroaa muista novelleista siinäkin mielessä, että se on kehitystarina, jossa kertoja oppii vähitellen hyväksymään itsensä sellaisena kuin on. Muissa tarinoissa ei tällaista edistymistä tapahdu.

Onnelan novelleja on mielenkiintoista tarkastella kokonaisuutena, sillä näiden viiden novellin lisäksi käsittelen tässä työssä myös kolmea muuta hänen novelliaan. Avioliitto on näistä novelleista ainoa, jonka tunnelma on onnellinen: siinä kaksi naista menee keskenään naimisiin. Kaikissa muissa novelleissaan Onnela kuvaa mahdollisimman surkeita ihmiskohtaloita, ihmisiä jotka ovat jääneet vaille rakkautta. Tästä yhtäläisyydestä huolimatta hänen miespäähenkilönsä eroavat selvästi naisista. Novelleissa Hiekoitus¹¹⁸ ja Eräästä miehestä¹¹⁹ kerrotaan yksinäisistä miehistä, mutta novelleissa ei edes mainita miesten ulkonäköä. Sen sijaan niissä puhutaan miesten itseluottamuksen puutteesta ja ujoudesta.

Varsinkin Hiekoituksessa korostuu miehinen yksinpärjäämisen eetos. Novellin kertoja kokee olevansa pelkkä lapsi, koska hän ei osaa tehdä mitään työtä eikä ole saavuttanut elämässään mitään. Siksi hän ei myöskään koe ansaitsevansa vaimonsa rakkautta. Novellin Hänen päiväkirjastaan naisella on täsmälleen sama ongelma: hän kokee olevansa pelkkä lapsi, joka ei ansaitse rakkautta.

Tuntuu pahalta. Minä tunnen olevani pieni lapsi, jolla ei ole mitään virkaa tässä maailmassa! Miksi minulla ei ole ketään, olen aina yksin! Kun en minä ole mikään lapsi.¹²⁰

Nämä kaksi novellia ovat tavallaan toistensa peilikuvia, rinnakkaisia tarinoita eri sukupuolten silmin nähtynä. Kulttuurissamme miehet ja naiset arvioidaan eri asteikon mukaan. Miehisyydessä ovat tärkeitä suoritukset, naisellisuudessa ulkonäkö. Niinpä myös näiden kahden novellin päähenkilöiden epätoivoiset ratkaisuyritykset ovat erilaisia. Hiekoituksen miespuolinen kertoja haluaa todistaa olevansa kunnon mies tekemällä edes yksinkertaisen ulkotyön, pihan hiekoittamisen, kunnolla. Novellin Hänen päiväkirjastaan kertojan ratkaisu on tyystin erilainen:

Olen täyttänyt housuni vaatteilla ja liivini nenäliinoilla. Peilissä on silti nainen vaikka kulissien alla on vain kuiva luuranko. Minä olen nainen nyt! Rinnat ovat ihanan pyöreät, olen laittanut ne sillälailla, että paidannapit ovat nännit ja ne kohoavat puseron alla. Minulla on nyt varsinainen povi, olen povikuningatar! Siellä alla olen silti vain minä.¹²¹

Onnela osaa käsitellä taitavasti molempien sukupuolten erityisongelmia. Oikeastaan hän tiivistää näissä kahdessa tarinassa tämän pääluvun keskeisimmän sisällön. Miesten seksuaalinen arvo ja niin ollen myös ahdistus liittyvät suorituksiin ja yhteiskunnalliseen asemaan, naisten seksuaalinen arvo ja ahdistus ulkonäköön.

Ilmeisesti Onnelalla on vahva tunne siitä, että maailma on epäoikeudenmukainen paikka. Juuri siksi hän eläytyy novelleissaan mielellään häviäjien osaan. Kirjoittamalla tarinoita molemmista sukupuolista Onnela pystyy tuomaan maailman vääryyksiä paremmin esiin. Hän on yhtä aikaa feministi ja miesasiamies.

Aiemmin kirjoitin siitä, miten miesten seksuaalinen arvo on Alberonin mukaan muuttunut historian kuluessa.¹²² Nyt on ajankohtaista perehtyä naisten seksuaalisen arvon historiaan.

”Ikimuistoisista ajoista on arvostettu ainoastaan nuoren ja terveen naisen kauneutta.”¹²³ Toisin kuin miehellä, naisen eroottinen arvo ei perustu hänen ansioihinsa, vaan synnynnäisiin ominaisuuksiin. Toisaalta naisilla on aina ollut keinoja lisätä viehätysvoimaansa esimerkiksi ehostuksella, pukeutumisella ja opituilla eleillä.¹²⁴

Aiemmissa historian vaiheissa näiden taitojen käyttö on kuitenkin hyväksytty vain, jos ne ovat ilmaisseet oikealla tavalla luokkaa ja valtaa, ja muussa tapauksessa niitä on pidetty synnillisinä. Feodaaliaikana vain jalosukuinen nainen sai pukeutua eroottisesti kiihottavasti. Porvariston aikakaudella kauneuden piti liittyä vaurauteen ja hyveeseen. Vasta 1900-luvun joukkoyhteiskunnassa kauneus irtautui statuksesta ja siitä tuli itsenäinen arvo. Muutos liittyi sosiaalisen liikkuvuuden lisääntymiseen ja joukkotiedotusvälineiden nousuun. Elokuvien kaunottaria alettiin palvoa. Yhtäkkiä kauneus takasi kaiken: rikkauden, maineen ja kuolemattomuuden sekä avioliiton kaikkein mahtavimpien miesten kanssa.¹²⁵

1900-luvun lopulla kauneuden vapautumisessa mentiin vieläkin pidemmälle. Vähän samaan tapaan kuin antiikin Kreikassa, kauneus ja ruumis ymmärrettiin paljolti itse rakennetuiksi. Varsinkin naisia kannustettiin tekemään itsestään nuoria ja kauniita urheilemalla, dieeteillä, meikkaamalla, plastiikkakirurgialla.¹²⁶

Alberoni ei kiinnitä kauneuden vapautumisen historiassaan kovin paljon huomiota ilmiön negatiivisiin puoliin.

Yhteiskunnassamme traditiot on pyyhkäisty pois tarkemmin kuin koskaan aikaisemmin. Yksilöiden täytyy jatkuvasti tehdä päätöksiä elämäntavoistaan, koska valmiita ratkaisuja ei ole. Näiden omaan itseen liittyvien ratkaisuiden kautta etsitään myös elämän mielekkyyttä, sillä ”suurista kertomuksista” sitä ei enää löydy. Elämänprojektit liittyvät entistä useammin suoraan toimijaan itseensä, esimerkiksi omaan vartaloon. Traditioiden säätelevän voiman vähentyminen on mahdollistanut myös erilaisten addiktioiden esiintymisen aiempaa paljon laajemmassa mittakaavassa. Esimerkiksi syömiseen ja ruokakulttuuriin liittyy erittäin pitkiä traditioita, jotka nyt ovat rapautuneet. Makupalojen syöminen on lisääntynyt, ja samaan aikaan laihuuden ihannointi on yltynyt. Varsinkin monille tytöille tilanne on jopa hengenvaarallinen ansa. Erilaiset addiktiivistyyppiset syömishäiriöt, kuten anoreksia ja bulimia, ovat lisääntyneet rajusti myös Suomessa.¹²⁷

Tutkijat mainitsevat usein erikseen sen, että syömiseen liittyvien traditioiden murtuminen aiheuttaa addiktioita. Alberonin kuvaamassa kauneuden vapautumisen historiassa on kyse kauneuteen liittyvien traditioiden murtumisesta. On selvää, että myös tämä kehitys aiheuttaa addiktioita. Jos kauneus olisi yhäkin yhtä tarkasti normitettua kuin vaikkapa keskiajalla, ja liittyisi suoraan ihmisten yhteiskuntaluokkaan, niin tuskinpa naiset myöskään ”sairastuisivat kauneuteen” yhtä helposti kuin nyt. Omille valinnoille ei jäisi juuri tilaa. Toisaalta kauneuteen liittyy vielä 1990-luvullakin normeja, esimerkiksi ”huoramaisen” pukeutumisen välttäminen, mutta niitä ei tuoda esiin yhtä selkeästi kuin ennen. Normit ovat myös ristiriitaisia: toisaalta tytön pitää näyttää seksikkäältä, mutta toisaalta se on kiellettyä.

Kun kauneutta ei enää kontrolloida ulkoapäin, niin naiset joutuvat turvautumaan entistä tiukempaan itsekontrolliin, mikä altistaa täydellisyyteen pyrkivät tytöt vaarallisiin ylilyönteihin suuntaan tai toiseen.¹²⁸

Myös Onnelan naisista kertovissa yksinäisyysnovelleissa kuvataan syömishäiriöitä ja ulkonäkökomplekseja laidasta toiseen, kuten aiemmissakin novellikatkelmissakin näkyy. Tasapainotilaa ei novelleissa löydy, vaan naiset tuntevat aina olevansa joko liian laihoja tai liian lihavia.

Minä olen lihonut niin paljon, että käveleminen hengästyttää jo paljon enemmän kuin ennen, jopa tuolista nouseminen. Silloin kouluaikoina minä häpesin itseäni, tunsin ettei minulla ole mitään naisellisia piirteitä, häpesin katsellessani tyttöjä. Nyt kun katselen itseäni peilistä ovat minun muotoni vähän liiankin muhkeat.¹²⁹

Novellien naiset kokevat olevansa liian rumia löytääkseen rakkautta ja seksiä, ja ehkäpä he ovat siinä myös oikeassa. Siltikään he eivät luovu haaveilemasta seksuaalisista kokemuksista, vaikka he samaan aikaan myös pelkäävät niitä. He ajattelevat, että he eivät kuitenkaan kelpaisi, ja ovat äärimmäisen epävarmoja; tämä teemahan on tuttu myös muutamasta aiemmin käsittelemästäni naisen kirjoittamasta novellista. Lohtua ja iloa Onnelan naisille suo kuitenkin itsetyydytys.

Hän rakasti sitä olentoa. Hän tunsi mielihyvää ajatellessaan, että hän oli sen ainoa rakastaja. Se oli kokonaan yksinänsä, ja hän halusi lohduttaa, hän halusi hyväillä tuota onnetonta.¹³⁰

Mutta samalla se muistuttaa heitä yksinäisyydestä, siitä että he eivät luultavasti saisi koskaan kokea rakastelun onnea kenenkään toisen ihmisen kanssa.

Eivät kirjoissakaan ihmiset tehneet sitä yksin, aina heillä oli rakastaja jos he sitä tekivät, muuten eivät ollenkaan, tai sitten etsivät itselleen rakastajan. Hänestä tuntui, ettei hänessä ole kykyä etsiä itselleen ketään. Ihmiset olivat niin vieraita hänelle. Hän oli vieraantunut ihmisistä.¹³¹

Suljetaanko rumat ihmiset – etenkin naiset – kauneutta ja nuoruutta palvovassa kulttuurissamme yhteisön ulkopuolelle tiukemmin kuin menneinä aikoina? Varmaankin näin on. Tilanne on erityisen onneton siksi, että 1900-lopulla on samaan aikaan kauneuden arvostuksen kanssa lisääntynyt myös rakkauden ja seksin arvostus. Uskontojen aseman murtuessa rakkaudesta on tullut se suurin uskonto ja kulttuurinen haavekuva, viimeinen absoluuttinen totuus, ainoa reitti pelastukseen. Onnela näyttää novelleissaan, miltä tuntuu jäädä koko elämän ajaksi kaiken pelastuksen ulkopuolelle.

3.2.3. Yksinäisten miesten seksin nälkä

Tää elämä on sitte päätön juttu. Kuka mut huolis. Kuka mua nyt suutelis. Ei siitä ota selkoa, naisestakaan. Mitä mä siitäkään ymmärrän. Saakelin saakeli. Kunhan olen ja onnistun. Työtön, radikaali nuori, ja paskat radikaali. Nainen on pehmeä ja lämmin. Voi, kun se pitäis mua vähän. Miksi pitäis, ei hemmetti – mitä mä itken.¹³²

Miehistä kertovissa yksinäisyysnovelleissa, niin miesten kuin naistenkin kirjoittamissa, korostuvat ujous ja epävarmuus. Kertomusten nuoret miehet eivät joko uskalla lähestyä naisia ollenkaan tai ovat näiden seurassa aivan liian hermostuneita, ja siksi he jäävät yksin. Katsoisin nuorten miesten epävarmuuden lisääntymisen johtuvan siitä, että heidän ”eroottinen arvonsa” on modernina aikana romahtanut. Tässä historian vaiheessa nuorilta miehiltä kestää varsin kauan, ennen kuin he saavuttavat yhteiskunnallisia ansioita ja löytävät paikkansa maailmassa, ja siksi tytöt eivät ole heistä kovin kiinnostuneita.¹³³ Myös edellisessä katkelmassa, nimimerkki Tipin novellissa, mainitaan kertojan työttömyys yhtenä syynä hänen itseluottamuksen puutteeseensa.

Ehkä suurin ero naisista kertoviin novelleihin verrattuna on se, että jokaisessa miehestä kertovassa yksinäisyysnovellissa kaivataan seksiä. Niin myös Tipin kertomuksessa: ”Hitsi kun sais vähän puristaa. Ottaa niiltä tuota suloista lämpöä. Tai panna kunnolla. Tai ei se ole heti välttämätöntä.”¹³⁴ Naisista kertovissa yksinäisyysnovelleissa nimimerkki Onnela oli ainoa, joka kirjoitti seksin puutteesta. Myös hänen novellinsa Eräästä miehestä jatkaa samaa teemaa.

Tämä mies oli hyvin ahdistunut, sillä hänen elämänsä tarkoitus oli kokonaan maalaamisessa, ja hänen ainoa aiheensa oli nainen. Voitte arvata, että tämä mies oli hyvin yksinäinen, ja kenties hän olisi ollut innostuneempi useammista aiheista ellei hän olisi ollut niin helvetin yksinäinen. […] Ja koska hänellä ei ollut naista mitä rakastaa, mitä maalata, hän alkoi leikkiä että hänellä on. Hän puheli tälle mielikuvitusnaiselleen huolensa, yritti epätoivoisesti rakastella tämän kanssa.

Kahdessa edellisessä novellissa korostuu seksin nälkää enemmän rakkauden kaipuu, päinvastoin kuin monessa muussa kertomuksessa. Seuraavat kaksi katkelmaa ovat miesten novelleista, vuosilta 1980 ja 1990. Ensimmäinen on Andanten novellista Perjantai, toinen Sebastianin novellista Järjestyshäiriöitä. Molempien novellien päähenkilöt ovat yksinäisiä ja ahdistuneita nuoria miehiä, jotka kaipaisivat kipeästi seksiä.

Hänen ensimmäinen ja ainoa sukupuolinen kokemuksensa palautui mieleen ahdistavana ja nöyryyttävänä. Tarja oli ollut häntä kahdeksan vuotta vanhempi, kovapintainen kapakkalintu… Ja hän oli ollut täysin pois toltaltaan, jauhanut rakkaudesta ja pikaisesta avioliitosta… Hän vilkaisi ympärilleen. Tuntui kuin kaikki olisivat tienneet hänen nöyryytyksestään.¹³⁵

Tämä ehkä kuulostaa omituiselta, mutta vaikka olen jo 21, en vielä ole ollut sängyssä naisen kanssa. Nyt kaikki psykologit riehaantuvat syyttämään minua homoseksualismista ja ties mistä, mutta pitäkööt päänsä. Kyseinen alue on minulle hieman arka paikka.¹³⁶

Seksielämäkerroissa paljon useammat miehet kuin naiset kertoivat paineista seksikokemusten hankkimiseen. Mitä vanhemmaksi miehet ovat tulleet, sitä enemmän he ovat hävenneet poikuuttansa, ja heitä on voitu kiusata sen takia. Seksielämäkertatutkimuksen mukaan viidesosa pidättyvyyden polven (vuosina 1917–36 syntyneet) miehistä kertoi kokemusten hankkimisen paineista ennen ensimmäistä yhdyntää. Seksuaalivallankumouksen ja tasa-arvoistuvan polven miehistä, joihin myös tutkimukseni harrastajakirjoittajat kuuluvat, seksipaineista kertoi noin puolet.¹³⁷ Pojat ovat siis jo pitkään tunteneet paineita seksikokemusten hankkimiseen, mutta samalla kun seksistä on tullut kulttuurissamme yhä tärkeämpi asia, ovat myös paineet lisääntyneet.

On erittäin mielenkiintoista, että monessa novellissa mies ei osaa tuoda rakkauden ja seksin nälkäänsä ilmi millään muulla tavoin kuin raivoamalla, ääritapauksessa raiskaamalla.

Järjestyshäiriöiden kertojalla on tylsä ja yksitoikkoinen työ tavaratalon videovalvonnassa. Hän käyttää päivänsä katselemalla kauniita naisia televisioruutujen kautta ja runkkaamalla. Hän haaveilee kertovansa naisille, että on kiinnostunut, mutta ei kuitenkaan uskalla tehdä minkäänlaista aloitetta. Novellin lopussa kertoja ilmeisesti näkee unen, jossa hän näkee ruudulta kauniin naisen tyydyttävän itseään naistenvessassa. Hän ryntää äkkiä paikalle. ”Lukko murtui ja päädyin suoraan tytön syliin. Tyttö ponnahti kirkuen seisomaan. En kyennyt liikkumaan. Seisoessani tyhmänä tytön edessä tunsin, kuinka käsi painui olalleni ja käänsi minut ympäri.”¹³⁸

Seuraava katkelma on S. Airaspään (mies) novellista Ammattiauttaja, vuodelta 1980. Novellissa nuori poika kertoo ongelmistaan naispuoliselle psykologille.

– Ompas kiire, poika alkoi taas nyyhkyttäen, mää oon jo kolme vuotta tehny sellasta ittelleni… ymmärräthän sää… mää oon jo seitsemäntoista ja haluisin ihan oikeesti… kaikki muutkin kaverit on ollu… niitten likkojen kuvat on kulunu loppuun mun silmissäni… emmää saa enää niitten tisseistä ja perseistä mitään irti ku tuskaa ja kyyneleitä… kyllä se sillon alussa oli kiva ajatella mitä siellä pöksyjen alla on, mutta ei enää… mää oon jo liian vanha sellaseen, mutta etsää ymmärrä mitä mää haluan sulle kertoo… tai pyytää.¹³⁹

Tämäkin novelli päättyy epäonnistuneeseen raiskausyritykseen.

Näissä novelleissa näkyy se sukupuolisen väkivallan jännite, joka miehen ja naisen välillä kulttuurissamme on. Naisen rooli on olla portinvartija, joten miehen tehtäväksi tulee muurien särkeminen. Sukupuolinen ahdistelu on melko normaalia maskuliinista käytöstä. Raiskaamisen ja ”normaaliin” miehiseen käytökseen kuuluvan ahdistelun välillä on vain aste-ero.¹⁴⁰

Ennen kuin pohdin aihetta syvällisemmin, esitän vielä toisen katkelman novellista Perjantai. Tämän novellin päähenkilö ei raiskaa ketään, mutta näen novellissa joka tapauksessa yhtymäkohtia kahden edellisen kertomuksen kanssa. Myös tässä novellissa yksinäinen mies käy kiinnostavan tytön kimppuun melko hyökkäävästi, mutta tällä kertaa kyse on päällekäymisestä ainoastaan puheen ja tunteiden tasolla. Näytös tapahtuu tanssilattialla.

Vesa mietti tuskaisena miten herättäisi partnerinsa mielenkiinnon. Äkkiä, hetken mielijohteesta, hän veti tytön aivan kiinni itseensä ja painoi kasvonsa tämän ruskeisiin tuoksuviin hiuksiin. Käheä nyyhkäisy rahisi hänen kurkussaan. Marja työnsi hänet kauemmaksi ja hymyili hämmentyneenä. – Hei, mikä sulle nyt tuli? Vesa tuijotti häntä silmät jäykkinä ja alkoi sitten puhua hyvin nopeasti, soperrellen. – K..kuule…e..etkö sä vois lähteä mun luokse…i..ihan totta… …sä… et tiedä… i..ihan totta… ethän sä loukkaantunu… mä niin h..haluaisin… Tyttö katseli häntä vilpittömän järkyttyneenä. He eivät enää tanssineet. – En oo tollastakaan ennen kuullu… sun on parasta nyt mennä kotiin nukkumaan. – Voi älä…¹⁴¹

Tunteista puhuminen on kertojalle niin kova paikka, että hän murtuu tytön silmien edessä täydellisesti.

Tunteiden näyttäminen on kulttuurissamme monille miehille vaikea asia.¹⁴²

Tyttökulttuurissa läheisten ihmissuhteiden ylläpitäminen ja empatia ovat keskeisiä taitoja, mutta poikakulttuurille ne ovat vieraita asioita. Pojilla tunnekulttuuri liittyy enemmän ryhmäsolidaarisuuteen kuin yksilöiden välisiin suhteisiin. Tämän vuoksi esimerkiksi parisuhteissa, mutta yhtä lailla myös ystävyyssuhteissa, vastuu tunteiden käsittelemisestä ja läheisyyden ylläpitämisestä muodostuu useimmiten naisen tehtäväksi. Monet miehet kokevat olevansa tunneasioissa alakynnessä. He yrittävät ratkaista tilanteen ottamalla etäisyyttä tai ääritapauksissa turvautumalla väkivaltaan. Miehet helposti piilottavat tunnenälkänsä, ja se jää tyydyttämättä.¹⁴³

Yksinpärjäämisen normin mukaan mies ei saa näyttää riippuvuuttaan toisista ihmisistä. Rakkauden tarve on miehelle häpeäksi.¹⁴⁴ Mahdollisesti se on feminiiniseksi katsottu piirre.

Tulkintani mukaan Perjantain kertoja rikkoo tätä tärkeää normia vastaan, ja siksi pojan lähestymisyrityksestä muodostuu teatterinäytös, valtava, äkkinäinen ja väkivaltainen purkaus. Miehen on helpompaa vaatia rakkautta tai seksiä kuin pyytää, sillä silloin ei tarvitse kiinnittää huomiota vastapuolen tunteisiin tai estelyihin. Novellissa Ammattiauttaja on mielestäni kyse täsmälleen samasta asiasta, ja itse asiassa tarinoiden päähenkilöt jopa puhuvat samalla tavalla, hyvin nopeasti, änkyttäen: epätoivoinen monologi katkeilee molemmissa novelleissa vähän väliä kolmeen pisteeseen. Miehet eivät selvästikään ole tottuneet puhumaan tunteistaan. Sen sijaan he ovat pitkään kätkeneet tunnenälkänsä syvälle sisimpäänsä. Syvän epätoivon ja masennuksen hetkellä tuo nälkä pääsee yhtäkkiä purkautumaan ilman, että purkausta voi millään tavalla kontrolloida. Nälkä on niin valtava, että se ei suostu kuuntelemaan mitään vastaväitteitä.

Mielestäni myös Secret Blues:in (nainen) lyhyessä novellissa Suu (1990), on kyse samasta asiasta. Ikävä kyllä tekstistä ei käy ilmi, kumpaa sukupuolta novellin ”hän” on. Itse arvelisin edellisen pohdinnan perusteella, että aggressiivinen ja tunnenälästä kärsivä ”hän” on mies.

Hän istuu portailla odottamassa kun illalla tulet kotiin. Voi jos sinä tarjoat hänelle huulesi hän haukkaa koko pään, jos ojennat sormenpääsi hän sieppaa koko käden, jos syleilet häntä hän kaatuu päällesi. Hänen halunsa on julma ja periksiantamaton: LÄMPÖÄ! HINNALLA MILLÄ HYVÄNSÄ! […] Hän on valmis lyömään saadakseen sen mitä haluaa. Hän lyö sinua kunnes suutelet häntä, raapii kunnes hyväilet, potkii kunnes puristat. Hän ottaa veitsen kun et enää suostu.¹⁴⁵

Jokaisessa aiemmin tässä luvussa käsitellyssä novellissa miesten masentuneisuus johtui ainakin osaksi siitä, että heidän elämästään puuttui seksi. Seuraavissa kahdessa novellissa miesten elämässä on kyllä paljonkin satunnaista seksiä, mutta heidän elämänsä tuntuu täysin tyhjältä. Olen käsitellyt novelleja aiemmin luvussa 2.2.3., mutta ne kuuluvat yhtä lailla myös tämän luvun aihepiiriin. Novellien päähenkilöt ovat yksinäisiä ainakin siinä mielessä, että heillä ei ole ketään jolle puhua ongelmistaan, ei ketään joka rakastaisi. Vaikka he kaipaavatkin rakkautta, niin he eivät oikeastaan osaa etsiä sitä, niin tottuneita he ovat tyhjään elämäntapaansa, tunteiden piilottamiseen.

Molempien novellien päähenkilöt ovat epäonnistuneet monin tavoin, myös työelämässä. Miehinen yksinpärjäämisen eetos kummittelee siis näissäkin novelleissa ja aiheuttaa osaltaan päähenkilöiden masentuneisuuden. Seuraava katkelma on novellista Landepaukku:

Mulla meni huonosti. Mä tajusin sen. Kakskytseittemän vuotta maailmaa nähnyt eikä silti onnistunut hankkimaan mitään. Kaikki minkä tienasin, sen myös tuhlasin. Rahaa ei ollu, paskanen työ, ei koulutusta, ei naista, vuokra-asunto, ei minkäänlaista sisältöä elämässä.¹⁴⁶

Aikaisemmin kertoja yritti hakea lohtua satunnaisista seksisuhteista, mutta sitten hän kyllästyi niihinkin:

Niitä nopeita juttuja oli sen jälkeen Hesassakin mulla useita. Lopulta mua alkoi jo tympäistä ja valitsin vähitellen mieluummin räkäkännin kämpillä kun että olisin lähtenyt johonkin iskemään itelleni kimulia.¹⁴⁷

Kertoja päätyy tekemään itsemurhan.

Novellin Simo kertojalla on jokseenkin yhtä synkeä elämäntilanne kuin Landepaukunkin kertojalla, mutta Simo ei kuitenkaan tee itsemurhaa. Myös Simo on epäonnistunut opinnoissaan ja työelämässä, ja samalla tavoin myös hän yrittää hakea helpotusta tuskaansa seksiseikkailuista. Seuraavassa katkelmassa kerrotaan, mitä Simo ajattelee hetkeä ennen yhdyntää satunnaisen tuttavuuden kanssa:

Vittu. Pitäis valmistua ja luoda uraa. Velkaakin on niin saatanasti. – Mitä sä ajattelet? – Kaikki on yhtä paskaa. Nainen tuli lähemmäksi ja Simon alkoi tehdä mieli.¹⁴⁸

Tilapäissuhteita käsittelevässä luvussa kirjoitin jo siitä, miten liian läheisiä suhteita pelkäävät miehet pakenevat irtosuhteisiin.¹⁴⁹ Seksi on monille ”yksin pärjääville” miehille paljon helpompi asia kuin tunteista puhuminen ja tarvitsevuuden paljastaminen. Novellissa Simo päähenkilön seksin nälkä yhdistyy avoimeen naisten halveksuntaan ja naisvihaan.

Näissä kahdessa novellissa – joista toinen on miehen, toinen naisen kirjoittama – esitetään kritiikkiä tällaista elämäntapaa kohtaan, paljastetaan sen tyhjyys ja yksinäisyys.

On mielenkiintoista, että kaikissa tämän luvun novelleissa, joissa päähenkilöinä on yksinäisiä ja masentuneita nuoria miehiä, puhutaan niin paljon seksistä. Monen novellin päähenkilöllä on valtava seksin nälkä.

Löydös ei ole mitenkään yllätyksellinen siinä valossa, mitä psykologi Gratch kirjoittaa miesten seksuaalisuudesta. Hänen mukaansa miehet kommunikoivat usein salattuja tunteitaan seksin kautta. Kaikenlaiset torjutut tunteet, esimerkiksi häpeä tai raivo, voivat tulla esiin miesten seksuaalifantasioissa; tämä selittää hyvin sitä aggressiivisuutta, mikä näkyy monessa tämän luvun novellissa. Monen miehen vastaus melkein mihin tahansa emotionaaliseen ongelmaan on: haluan seksiä ja heti! Vaikka taustalla olisi hyvinkin vahvoja tunteita, niin kiihottuneisuuden tilassa miehet kokevat enimmäkseen seksuaalista halua. Miehet saattavat olla seksin aikana hyvin poissaolevan tuntuisia. Emotionaalinen poissaolo on suojakeino vaaralliseksi koettua intiimiä läheisyyttä kohtaan.¹⁵⁰

Gratchin huomiot miehen seksuaalisuuden omituisuuksista voidaan kytkeä Giddensin laajaan sosiologiseen teoriaan ”läheisyyden muodonmuutoksesta”. Giddensin mukaan naiset ovat olleet tässä rakkauselämän vallankumouksessa edelläkävijöitä, kun taas miehet eivät ole oikein ymmärtäneet mistä on kysymys.¹⁵¹

Traditioiden hajotessa 1900-luvun lopulla yksilöllisestä identiteettityöstä on tullut jatkuvasti yhä tärkeämpää. Eritoten naiset ovat pitkän kehityskulun myötä (1700-luvun lopulta nykypäivään) oppineet valjastamaan myös läheisyyden, rakkauden ja seksin tähän tarkoitukseen. He ovat ymmärtäneet, kuinka omaa identiteettiä ja elämäntarinaa voi rakentaa toisen ihmisen avustuksella. Miehet sen sijaan ovat etsineet identiteettiään enimmäkseen työelämästä ja saavutuksista; niinhän tapahtuu myös monessa aineistoni novellissa. Seksiäkin miehet ajattelevat lähinnä saavutusten ja valloitusten näkökulmasta eivätkä huomaa syvemmällä olevia mahdollisuuksia. Giddensin mukaan 1900-luvun loppupuolella elävät miehet ovat monella tapaa eksyksissä. Hän väittää, että miehet addiktoituvat seksiin, koska he yhtä aikaa pelkäävät ja kaipaavat intiimiä läheisyyttä, joka on heille vieras ja mystinen asia; tässä hän on pitkälti samoilla linjoilla Gratchin kanssa.¹⁵²

On myönnettävä, että lukemieni novellien perusteella Giddensin teoriassa tuntuu olevan järkeä. Monet novelleissa esiintyvät miehet eivät tunnu ollenkaan tietävän, mitä he oikeastaan etsivät. Mikä saa heidät metsästämään seksiä maanisella innolla ja kohtelemaan naisia kuin esineitä? Uskovatko he, että tunteettomasta seksistä löytyy vastaus elämän tyhjyyteen?

Mikko Lehtinen
Mikko toteuttaa mahtavia nettisivuja toiminimellään Mihku.fi