Johdanto

1.1. Aiheen esittely ja kysymyksenasettelu

Sosiologien mukaan elämme seksuaalisen vallankumouksen aikaa. Itse käytän mieluummin laveampaa termiä rakkauselämän vallankumous. 1960-luvulta 1990-luvulle tultaessa avioliiton merkitys mureni vähitellen ja vakituinen seurustelusuhde otti sen paikan seksin oikeuttajana. Seksuaalisesta itsemääräämisoikeudesta tuli tärkeä arvo ja nuorten seksi muuttui yleisesti hyväksytyksi. Avioliiton solmiminen siirtyi myöhempään elämänvaiheeseen, ja samalla nuorten seurustelun alkaminen jatkuvasti aikaistui, joten 90-luvun ihmisten elämään mahtui aikaisempaa huomattavasti useampia seurustelukumppaneita. Avioerot yleistyivät. Vielä 70-luvun alussa avoliitoista ei oltu kuultukaan, mutta 90-luvulla ne olivat erittäin yleisiä varsinkin nuorilla. Naisten seksuaalinen aktiivisuus lisääntyi selvästi, ja sukupuolet tulivat tässä suhteessa tasa-arvoisemmiksi. Seksin merkitys parisuhteessa ja elämässä yleensä kasvoi, ja myös seksi ilman rakkautta hyväksyttiin 90-luvulla melko yleisesti.¹

Tässä työssä tutkin J. H. Erkon kirjoituskilpailuun lähetettyjä novelleja vuosilta 1969, 1970, 1980 ja 1990. Mitkä teemat ovat rakkausnovelleissa erityisen tärkeitä? Miten rakkautta käsittelevät novellit ovat tutkimani ajanjakson aikana muuttuneet, ja miksi? En ole kiinnostunut kirjallisuustyylien muutoksista sinänsä, vaan tarkoitukseni on päästä käsiksi novellien takaa löytyviin ajattelutapoihin. Rakkauselämän vallankumous ja sitä koskevat teoriat ovat tärkein kontekstini.

J. H. Erkon kirjoituskilpailun novellit vuosilta 1969–1990 löytyvät siististi mapitettuina SKS:n kirjallisuusarkiston hyllyiltä. Vuosittain kilpailuun on lähetetty satoja novelleja, joista kolme parasta on palkittu. Useimmat tarinoista on kirjoitettu kirjoitus- tai tietokoneella, mutta vielä 70-luvulla moni novelli on pistetty paperille siistillä kaunokirjoituksella. Pitkältä ajanjaksolta yhtäjaksoisesti kertyneet kilpailunovellit ovat hienoa materiaalia lähihistorioitsijalle, joka on kiinnostunut nuorten ja nuorten aikuisten ajatusmaailmasta (kilpailun yläikäraja on 30 vuotta). Yli kolmasosassa lukemistani novelleista tärkeänä teemana on rakkaus, joten muuttuvien rakkaustarinoiden tutkiminen on hyvä avain novellien maailmaan.

Päädyin tekemään muistiinpanoja nuorten aikuisten (20–24 vuotiaat) novelleista. Haluan tutkia kapeaa ikäryhmää, koska uskon ajassa tapahtuvien muutosten tulevan tällä tavoin paremmin esiin. 20–24 vuotta on mielenkiintoinen ikä siksi, että nuoret aikuiset joutuvat itsenäistyessään tekemään esimerkiksi parisuhteeseen, avo- tai avioliittoon, rakkauteen ja seksuaalisuuteen liittyviä ratkaisuja. Rakkaus on tämän ikäisille jo reaalinen asia, ei enää pelkkä unelma. Oletan ”ajan hengen” tulevan esiin parhaiten juuri nuorten aikuisten kirjoituksista.

Alunperin lähdin tutkimaan kolmen vuoden novellisatoa (1969, 1980 ja 1990), mutta otin nopeasti myös vuoden 1970 mukaan, jotta saisin aineistoon enemmän novelleja tutkimusajanjaksoni alkupäästä. Olen joutunut karsimaan pois suurimman osan vuosien 1969 ja 1970 novelleista, koska en tiedä kirjoittajien sukupuolta tai syntymävuotta; suurin osa kirjoittajien henkilöllisyyden paljastavista kirjekuorista on näiltä vuosilta hukkunut.²

Monilta nimimerkeiltä on sentään kirjattu ylös syntymävuosi. Jos nimimerkki on lisäksi selkeän feminiininen tai maskuliininen, olen ottanut hänet mukaan tutkimukseeni naisena tai miehenä. Useimmissa kyseisten nimimerkkien novelleissa on samaa sukupuolta oleva päähenkilö, joten uskoisin suurimman osan ”arvauksistani” osuneen oikeaan. Joillakin kirjoittajilla on kuitenkin tapana kirjoittaa tarinoita vastakkaisesta sukupuolesta, joten tietty lähdekriittinen varaus on syytä pitää mielessä. Vuosien 1980 ja 1990 kilpailujen osalta nimimerkkien tiedot ovat onneksi täydellisiä.

Näistä ongelmista johtuen tutkimusajanjaksoni alkupään novelleja on aineistossani melko vähän suhteessa myöhempien vuosien novellisatoihin. Myöhemmät vuodet, varsinkin 1990, pakostakin korostuvat tutkimuksessani, mutta se ei välttämättä ole huono asia. Näihin vuosiin ajoittuu tutkimukseni perusteella monia mielenkiintoisia muutoksia novellien ilmapiirissä. Onneksi tutkimusajanjaksoni alkupään novelleja on sentään aivan riittävä määrä, jotta olen voinut käyttää niitä hyvänä vertailukohtana analyysissani.

Olen jättänyt paljastamatta novellien kirjoittajien todelliset nimet. Alaviitteisiin olen merkinnyt novelleista kirjoittajan nimimerkin (tai nimikirjaimet, jos kirjoittajalla ei ole nimimerkkiä) ja sukupuolen, kilpailun vuosiluvun ja novellin nimen. Aina viitatessani tekstissä varmentamattoman nimimerkin sukupuoleen olen merkinnyt sen perään kysymysmerkin.

J. H. Erkon kirjoituskilpailun novellit eivät ole tutkijalle aivan käymätöntä korpimaata, sillä myös Mervi Herranen on käyttänyt niitä alkuperäisaineistonaan. Kirjallisuustieteen pro gradu -työssään Miehen teitä (1997) hän tutki miehisyyttä ja sukupuolirooleja vuosien 1980, 1986 ja 1990 voittajanovelleissa.

1.2. Teoreettisia lähtökohtia rakkauden tutkimiseen

Sosiologit Elina Haavio-Mannila ja Osmo Kontula, jotka ovat eniten tutkineet rakkauselämän vallankumouksen aiheuttamia muutoksia Suomessa, jakavat ihmiset syntymäajankohtansa mukaan kolmeen seksuaalisukupolveen: ”Vuosina 1917–36 syntyneitä nimitämme seksuaalisen pidättyvyyden polveksi, vuosina 1937–56 syntyneitä seksuaalivallankumouksen polveksi ja vuosina 1957–80 syntyneitä tasa-arvoistuvaksi polveksi.”³ Tutkimusajankohtieni kirjoittajat sijoittuvat tämän määrittelyn perusteella kahteen eri polveen. Vuosien 1969 ja 1970 kirjoittajat ovat seksuaalivallankumouksen polvea, kun taas vuosien 1980 ja 1990 harrastajakirjoittajat kuuluvat jo tasa-arvoistuvaan polveen.

Kontula ja Haavio-Mannila eivät loppujen lopuksi ole kovinkaan kiinnostuneita pohtimaan seksuaalivallankumouksen taustoja. Sen sijaan sosiologi Anthony Giddens rakentaa kirjassaan The Transformation of Intimacy rohkean teorian, jota hyödynnän tutkimuksessani varsin paljon. Esittelen seuraavaksi hänen tärkeimmät käsitteensä.

Giddensin mukaan etenkin ehkäisyvälineiden yleistyminen on aiheuttanut tilanteen, jossa seksuaalisuutta ei enää liitetä lisääntymiseen. Hän puhuu muovailtavasta seksuaalisuudesta, sillä seksuaalisuus on yhä suuremmassa määrin siirtynyt henkilökohtaisen valinnan alueelle, osaksi ihmisen persoonallisuutta.⁴

Muovailtavan seksuaalisuuden syntyminen ja monet suuret yhteiskunnalliset muutokset, kuten naisten tasa-arvoistuminen, ovat raivanneet tietä puhtaalle suhteelle. Puhtaalla suhteella Giddens tarkoittaa tilannetta, jossa rakkaussuhteeseen ryhdytään vain sen itsensä vuoksi, ilman muita päämääriä, ja suhde jatkuu vain niin kauan, kun molemmat osapuolet tuntevat saavansa siitä riittävästi tyydytystä. Sukulaisuussuhteilla, lisääntymisellä tai avioliitolla ei välttämättä ole mitään tekemistä puhtaan suhteen kanssa. Giddens painottaa, että nämä muutokset ovat selvästi näkyvissä jo nykymaailmassa, mutta kehitys on vielä pahasti kesken.⁵

Jälkimodernia aikaa koskevat teoriat auttavat ymmärtämään Giddensin kuvaamia muutoksia. Jälkimodernissa maailmassa vanhat totuudet ja auktoriteetit ovat menettäneet valtaansa. Niinpä ihmiset joutuvat yhä suuremmassa määrin rakentamaan arvonsa ja periaatteensa itse, myös rakkauselämässä.⁶ Työni kannalta tärkein murskautunut auktoriteetti on avioliittoinstituutio. Tutkimuksessani jälkimodernia käsittelevät teoriat osoittautuivat käyttökelpoisiksi työkaluiksi. Hyödyllinen on ollut esimerkiksi Jaana Lähteenmaan tutkimus Postmodernit virtaukset ja helsinkiläinen nuorisokulttuuri (1995).

Giddensin mukaan puhdas suhde on vähitellen syrjäyttämässä romanttisen rakkauden ideaalit. Feministinen tutkija Stevi Jackson kritisoi Giddensia siitä, että tämä vetää liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Hän väittää, että nuorten naisten lisääntynyt seksuaalinen aktiivisuus, kuten myös avioerojen ja peräkkäisen yksiavioisuuden lisääntyminen, voi tarkoittaa myös jatkuvaa pyrkimystä romanttisen rakkauden täyttymykseen, ei välttämättä romanttisten ideaalien hylkäämistä.⁷ Romanttinen rakkaus ei siis ehkä olekaan katoamassa mihinkään. Tässä tutkimuksessa minun ei tarvitse ottaa jyrkkää kantaa puoleen tai toiseen; käytän novellien tulkitsemisessa hyväkseni sekä puhtaan suhteen käsitettä että romanttiseen rakkauteen liittyviä teorioita.

Romanttista rakkautta on tutkittu ja tulkittu monenlaisten teorioiden kautta. Olen hylännyt esimerkiksi strukturalistiset ja psykoanalyyttiset teoriat sopimattomina historialliseen tutkimukseen: ne ovat liian jäykkiä, eivätkä pysty kunnolla selittämään ajassa tapahtuvaa muutosta. Sen sijaan diskurssiteoria tuntuu käyttökelpoiselta. Sen mukaan eri aikoina ja eri kulttuureissa on erilaisia rakkauden diskursseja, jotka kamppailevat keskenään ja ovat jatkuvan muokkauksen alla.⁸

Novelleja tutkittaessa on luonnollisesti tiedettävä jotain romanssin lajityypistä. Tärkein huomio romansseista on tässä yhteydessä se, että niissä rakkauden tiellä on aina oltava este. Yhteiskunnan muuttuessa myös rakkaustarinoiden konfliktiasetelmat ovat muuttuneet. Aikaisemmin esteinä toimivat hyvin yleisesti yhteiskunnalliset tekijät, kuten sääty- ja luokkaerot, kun taas nykyään rakkauden tiellä ovat yleisimmin suhteen sisäiset asiat, kuten mustasukkaisuus ja jatkuvat epäilykset omasta ja toisen rakkaudesta.⁹ Feministiset tutkijat Stacey ja Pearce väittävät myös, että nykyään kun kaikki ovat tietoisia romanttisten rakkaussuhteiden epävarmuudesta ja lyhytikäisyydestä, on romanssin ideasta itsestään tullut rakkauden este, jonka yli on päästävä.¹⁰

Herää kysymys: miten ihmeessä romanttinen rakkaus sitten jatkaa menestystarinaansa vielä nykypäivänäkin, huolimatta kaikista yhteiskunnallisista muutoksista, joiden kaiken järjen mukaan pitäisi järkyttää sen perustuksia? Stacey ja Pearce ovat sitä mieltä, että romanssin diskurssi on ilman muuta valtavan paineen alla ja koko ajan muuttumassa. Romanssi on niin elinvoimainen nimenomaan siksi, että se on erittäin helposti muokattavissa. Romanttisen rakkauden diskurssi on pohjimmiltaan aina ”jo valmiiksi tarina”, ja ihmisillä on taipumus muokata nämä tarinat omaan elämäänsä sopiviksi. Tämä tarkoittaa myös sitä, että esimerkiksi television ja kirjallisuuden romanssit eivät loppujen lopuksi ole kovin kaukana ihmisten yksityiselämästä. Romanssi rikkoo totunnaisia faktan ja fiktion, representaation ja eletyn elämän, kuvitellun ja todellisuuden raja-aitoja.¹¹ Tämä tarkoittaa myös sitä, että novellien tutkiminen on diskurssiteorian mukaan hyvinkin perusteltua, kun halutaan selvittää, miten rakkauskäsitykset ovat yhteiskunnassa muuttuneet. Lainaan seuraavaksi Jacksonin teoriaa, joka antaa elävän kuvan rakkauden diskurssien merkityksestä ihmisille:

What I would suggest […] is that we explore further the possibility that our subjectivities – including our emotions – are shaped by the social and cultural milieu we inhabit through processes which involve our active participation. We create for ourselves a sense of what our emotions are, of what being in love is, through positioning ourselves within discourses, constructing narratives of self, drawing on whatever cultural resources are available to us.¹²

Useat rakkauden tutkijat käyttävät diskurssianalyyttisia menetelmiä ¹³, ja olen valinnut diskurssianalyysin myös omaksi työkalukseni. Määrittelen diskurssin yleiseksi tavaksi puhua ja ajatella.

Arja-Liisa Räisäsen tutkimus Onnellisen avioliiton ehdot on jonkinlainen esikuva omalle tutkimukselleni. Räisänen käyttää alkuperäislähteinään avioliitto- ja seksuaalivalistusoppaita ja tutkii, miten sukupuolijärjestelmä on muotoutunut Suomessa vuosina 1865–1920. Räisäsen tutkimusperiaatteet ovat varsin lähellä omiani:

Diskursiivinen lähestymistapa sukupuolijärjestelmän muodostumisprosessiin tarkoittaa tutkimuksessani konkreettisesti sitä, että teksteille ja teksteissä tuotetulle ”puheelle” on annettu tietynasteinen autonomia. Käsityksiä avioliitosta, perheestä ja perhe-elämästä, sukupuolten välisestä suhteesta, naiseuden ja miehuuden ihanteista, on pyritty tarkastelemaan vuorovaikutuksellisena prosessina siten, että kukin diskurssi on ymmärretty autonomisena ja omalakisena, joskin keskenään kilpailevana merkitysjärjestelmänä.¹⁴

Räisänen toteaa tutkimuksensa olevan mentaliteettihistoriaa, sillä ”siinä jäljitetään koko väestön elämään vaikuttavien käsitysten – avioliiton, sukupuolten välisen suhteen, nais- ja miesihanteiden, seksuaalisuuden – historiaa.”¹⁵ Samoilla perusteilla myös oma tutkimukseni saattaisi olla mentaliteettihistoriaa. Vaikka olenkin tutkinut vain tietyn ikäryhmän (nuorten aikuisten) tapoja puhua rakkaudesta, uskon joka tapauksessa ainakin joidenkin löytämieni diskurssien olevan yleistettävissä koskemaan suomalaisia ihmisiä laajemminkin. Itse en kuitenkaan käytä tutkimuksessani sanaa mentaliteetti, koska käsite on historiantutkimuksessa varsin latautunut ja monitulkintainen.

Oma tutkimukseni sijoittuu paljon myöhempään aikaan kuin Onnellisen avioliiton ehdot, joten en ole voinut käyttää kirjaa kovin paljon hyväkseni. Se on harmillista, sillä olisin kaivannut juuri tällaista, rakkauden diskursseja systemaattisesti erittelevää suomalaista historiantutkimusta hieman myöhemmältä ajanjaksolta. Nyt minulla oli sopivan tutkimuskirjallisuuden puutteen takia jonkin verran vaikeuksia sijoittaa tutkimustuloksiani pitkäkestoisempaan historialliseen kontekstiin. Paljon hyvää ja tutkimuskysymysteni kannalta relevanttia suomalaista eri alojen tutkimusta löytyi kyllä seksuaalivallankumouksen ajasta lähtien, ja samoin ulkomaista tutkimuskirjallisuutta löytyi hyvin.

Haluan painottaa vielä sitä, että rakkautta ei voi tutkia ilman sukupuolta. Kaikessa lukemassani tutkimuskirjallisuudessa tämä asia on pidetty mielessä, ja monessa tutkimuksessa on erityinen sukupuolinäkökulma. Haavio-Mannilan ja Kontulan mukaan seksuaalisessa vallankumouksessa on kyse ennen kaikkea siitä, että naiset ovat tulleet seksuaalisesti tasa-arvoisemmiksi miesten kanssa; Giddens toteaa että naiset ovat edelläkävijöitä uuden intiimin järjestyksen luomisessa ja puhtaan suhteen idean ymmärtämisessä; Duncombe ja Marsden esittävät, että romanttisen rakkauden diskurssi on naisille paljon tärkeämpää kuin miehille, ja tämä aiheuttaa hankaluuksia sukupuolten välisissä rakkaussuhteissa.¹⁶ Myös tässä työssä aion pitää sukupuolihistoriallisen asennoitumisen koko ajan mielessä. On tärkeää vertailla naisten ja miesten rakkaustarinoita toisiinsa.

Yksi nimekkäimmistä rakkauden tutkijoista on sosiologi Francesco Alberoni. Useissa teoksissaan hän vertailee miesten ja naisten erilaisia tapoja rakastaa ja pohtii erojen syitä.¹⁷ Alberonin rakkausteorioista on paljon hyötyä, kun teen samaa työtä omassa tutkimuksessani. Annan Alberonin vallankumouksellisille ajatuksille paljon tilaa työni toisessa pääluvussa.

Harrastajakirjoittajien novelleissa miesten ja naisten rakkauteen ja seksiin liittyvät ongelmat eroavat toisistaan selvästi.

Psykohistorioitsija Juha Siltalan teos Miehen kunnia (1994) on auttanut minua tulkitsemaan miehistä kertovia rakkausnovelleja. Siltalan mukaan suomalaisille miehille (ja vähemmässä määrin myös naisille) on jo pitkään opetettu, että kaikenlaisen riippuvuuden paljastaminen on häpeällistä niin työssä kuin yksityiselämässäkin. Siltala kutsuu tätä kulttuurimme keskeistä rakennetta yksinpärjäämisen eetokseksi. Siltalan tutkimusaineisto sijoittuu Suomeen, mutta hän ei yritä väittää, että yksinpärjäämisen eetoksen valta rajoittuisi Suomeen tai edes länsimaihin. Siltala ei yritä täsmentää, kuinka vanha tämä diskurssi¹⁸ on, mutta luultavasti se on ikivanhaa perua.

Yhtä ikivanha ellei vanhempikin, ja yhtä laajalle levinnyt, saattaa olla huorittelun diskurssi, joka jakaa naiset hyviin ja huonoihin heidän seksuaalisuutensa perusteella. Monet tyttötutkijat – esimerkiksi Sari Näre ja Helena Saarikoski – ovat tutkineet huorittelua. Varsinkin Saarikosken tutkimus Mistä on huonot tytöt tehty? (2001) on ollut minulle erittäin suureksi hyödyksi.

1.3. Rakkausnovellit tutkimuksen kohteena

Mitä historiantutkijan kannattaisi kysyä novelleilta? Tekstit avautuvat moniin suuntiin, ja mahdollisuuksia on lukemattomia. Lähdin liikkeelle käytännön ratkaisusta ja päätin ottaa varsinaisen tutkimuksen kohteeksi vain ”tiheät” novellit, eli sellaiset joissa riittää analysoitavaa.

Olen määritellyt ”rakkaustarinan” tässä tutkimuksessa poikkeuksellisen laveasti. Jos novellissa on keskeisenä teemana rakkaus, avioliitto, seksi tai jonkun edellämainitun puute, niin se on tutkimukseni kannaltani kiinnostava. Mukana on erittäin paljon rakkauden tai seksin kaipuusta kertovia yksinäisyysnovelleja. ”Rakkaustarina” ei loppujen lopuksi ole tälle novelliryppäälle kovin kuvaava yhteisnimike, sillä mukana on myös tarinoita seksistä ilman rakkautta ja myös seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Romanssin kaavaa noudattavia novelleja on jonkin verran, mutta ne muodostavat vain pienen osan tiheistä novelleista.

Minua on kiinnostanut ennen kaikkea miehen ja naisen romanttinen tai seksuaalinen suhde eri muodoissaan, joten olen jättänyt pois esimerkiksi ystävyyttä tai vanhemman rakkautta lapseen kuvaavat novellit. Myös homoseksuaalinen rakkaus kuuluu periaatteessa tutkimukseni aihepiiriin, mutta käytännössä en käsittele sitä kovin paljon, koska aineistosta löytyi vain kourallinen novelleja aiheesta.

Kuinka suuri osa 20–24 -vuotiaiden harrastajakirjoittajien novelleista kertoo rakkaudesta riittävän tiheästi? Kaikkiaan hieman yli kolmasosa. Seuraavasta taulukosta selviää, miten tilanne on muuttunut vuosien myötä.

Taulukko¹⁹ antaa hyvän kuvan alkuperäisaineistoni laajuudesta. Vuoden 1990 novellisato on aikaisempia vuosia reilusti suurempi, mutta toisaalta myös novellien keskimääräinen pituus on lyhentynyt.

Naiset ovat kaikkina vuosina kirjoittaneet suhteessa enemmän rakkaustarinoita kuin miehet. Naisten suurempi innokkuus kirjoittaa rakkausasioista johtunee siitä, että tunteet ovat kulttuurissamme perinteisesti naisten reviiriä – tästä lisää tuonnempana. Tutkimusajanjaksoni aikana sukupuolten välinen ero on kuitenkin pienentynyt rajusti, sillä naisten rakkausnovellien suhteellinen määrä on vähentynyt koko ajan.

Ennen kuin lähden perustelemaan metodologisia ratkaisujani tarkemmin, käsittelen jonkin verran harrastajakirjoittajien maailmaa ja heidän kirjoituksiaan.

Yrjö Hosiaisluoman vuonna 1972 ilmestynyt tutkimus Nuoret sanankäyttäjät on iästään huolimatta minulle erittäin olennaista tutkimuskirjallisuutta, sillä se kartoittaa loistavasti tutkimusajankohtani alkupään harrastajakirjoittajien taustoja, käsityksiä ja kirjoituksia. Tutkimuksesta selviää harrastajakirjoittajien koulutus, poliittinen kanta, osallistuminen kirjoituskilpailuihin, jne. Erityisen mielenkiintoista on se, että Hosiaisluoma tekee runsaasti vertailua sukupuolten kesken; hän vertailee myös eri sukupuolten kirjoittamia rakkaustarinoita toisiinsa. Hosiaisluoman mukaan vuonna 1972 pojat olivat keskimäärin selvästi pitkäjänteisempiä ja kunnianhimoisempia kirjoittajia kuin tytöt, johtuen luultavasti kasvatuksesta ja rooliodotuksista ²⁰. Tämä asia on käsitykseni mukaan muuttunut tutkimusajanjaksoni aikana, ja tytöt ovat kavunneet kunnianhimossaan ja tyylillisessä rohkeudessaan poikien tasolle. Herrasen huomiot tukevat väitettäni ²¹.

Tuomas Anhava luettelee artikkelissaan Julkaisematon kirjallisuus sellaisia harrastajakirjoittajien lähettämien tekstien tyypillisiä piirteitä, joiden vuoksi kustantaja jättää ne julkaisematta. Tekstit voivat olla selkiytymättömiä, liian vuolaita tai arkoja. Monilla kirjoittajilla on valtavasti sanottavaa, sisäinen pakko kirjoittaa jostakin tärkeästä asiasta, ongelmasta tai filosofiasta, mutta ikävä kyllä näillä kirjoittajilla ei monesti ole riittävää kaunokirjallista taitoa eikä yhteyttä ilmaisuperinteeseen. Vastakkainen ryhmä ihmisiä kirjoittaa turhamaisuudesta, pelkästään koska heitä kiihottaa kirjailijan arvostettu asema: he eivät usko, että mitään asiaa onkaan. Lopulta on joukko niitä, joiden teksti jää niin yksityiseksi, päiväkirjamaiseksi, että siitä tulee mahdotonta ymmärtää. Teksteissään he etsivät itseään, kirjoittaminen on heille terapiaa.²² Kaikkia näitä tyyppejä tuntui olevan myös J. H. Erkon kirjoituskilpailun osallistujissa. Löysin itseni monta kertaa erityisesti viimeksi mainitun ryhmän novellien ääreltä, pähkäilemästä liian yksityisen ajatuksenvirran kummallisuuksia.

Miksi nuoret aikuiset kirjoittavat novelleja? Voittaakseen kilpailun, saadakseen palautetta, kirjoittamisen pakosta, kertoakseen tarinaa, hioakseen tyyliään, selkiyttääkseen ajatuksiaan, purkaakseen paperille huoliaan, kapinoidakseen yhteiskunnan sääntöjä vastaan, järkyttääkseen… Mitä novellien perusteella yleensäkään voi päätellä kirjoittajien ajatusmaailmasta tai heidän rakkaussuhteistaan? Tähänkään kysymykseen ei ole olemassa tyhjentävää vastausta, mutta diskurssiteorian mukaan novellien maailma ja todellisessa elämässä itselle ja muille kerrotut rakkaustarinat eivät välttämättä ole niin kaukana toisistaan, kuin voisi kuvitella. Harrastajakirjoittajat muokkaavat novelleissaan rakkauden diskursseja itselleen sopivaksi.

Olen päättänyt kiinnittää tutkimuksessani erityisen huomion novellien konfliktiasetelmiin. Kutsun lähtökohtaani konfliktianalyysiksi. Tämä ratkaisu saa vahvan perustelun novellin lajityypistä: tarinassa on oltava joku konflikti, muuten tekstiä ei synny. Hieno yhteensattuma on se, että myös romanttisessa rakkaudessa täytyy välttämättä olla esteitä. Tutkimalla rakkausnovellien konfliktiasetelmia voi siis ainakin teoriassa saada hyvän kuvan siitä, miten rakkauden diskurssit ovat muuttuneet harrastajakirjoittajien teksteissä vuosikymmenten aikana.

On huomattava, että tämä ratkaisu kiinnittää tutkijan huomion rakkauselämän nurjiin puoliin. Yleensäkin novelleissa rakkauselämän negatiiviset puolet korostuvat monesta syystä, ensinnäkin jo edellä mainitun konfliktin välttämättömyyden takia. Toisekseen monille kirjoittaminen on itseterapian muoto, jolloin huolet luonnollisesti saavat enemmän tilaa paperilla kuin onnen hetket. Kolmannekseen länsimaisen rakkaustarinan perinne tuntuisi viitoittavan kirjoittajia tietynasteiseen synkkyyteen ²³. Analyysissä ei siis kannata nostaa piruja seinälle, vaikka synkkien novellien määrä onkin suuri verrattuna aurinkoisiin rakkaustarinoihin. Tärkeää on huomata, mitkä asiat eri vuosikymmeninä kelpaavat harrastajakirjoittajille heidän tarinoidensa konflikteiksi ja kysyä, mitä tämän perusteella voi päätellä rakkauden diskursseista kyseisenä hetkenä.

Teoriassa konfliktianalyysin siis pitäisi toimia. Jossakin vaiheessa siitä ei kuitenkaan tuntunut olevan kunnon työkaluksi. Suurin osa novelleista olisi varmaan mahdollista sijoittaa mielikuvituksellisten otsikoiden alle omiin ryhmiinsä, mutta herää kysymys työn järkevyydestä. Liian monet novelleista ovat kerta kaikkiaan niin yksilöllisiä, ettei niitä voi väkivaltaa tekemättä pakottaa tekemisiin toistensa kanssa.

Onnistuin kuitenkin löytämään kaksi perustavaa laatua olevaa konfliktityyppiä, joista erittäin suuri osa rakkausnovelleista hakee dramatiikkansa. Ensimmäinen on sitoutumisen ja vapauden ideaalien ristiriita. Toinen on hieman yllättäen erilaiset psyykkiset ongelmat. Lähdin luokittelemaan novelleja näihin kahteen ryhmään, ja ratkaisu osoittautui toimivaksi.

Sitoumisen ja vapauden ristiriitaa pohditaan useimmiten avioliittoa tai satunnaisia suhteita käsittelevissä novelleissa. Avioliiton ongelmista konfliktinsa hakevat novellit jakautuvat karkeasti kahteen eri tyyppiin: sellaisiin, joissa koko instituutio julistetaan läpimädäksi rakkauden tappajaksi, ja toisaalta sellaisiin, joissa ongelmista lopulta päästään yli, ja kestävästä avioliitosta muodostuu hyvän elämän selkäranka. Myös satunnaissuhdenovellit voidaan jakaa ryhmiin sen mukaan, suhtaudutaanko niissä tilapäisiin suhteisiin positiivisesti, ambivalentisti vai negatiivisesti.

Toisessa yleisessä tarinatyypissä konfliktit rakennetaan päähenkilön syvän masennuksen, itseinhon tai muiden kompleksien varaan. Valtava osa etenkin vuosien 1980 ja 1990 rakkaustarinoista on maalattu synkin värein ja moni niistä päättyy päähenkilön itsemurhaan. Novelleissa psyykkiset ongelmat ovat rakkauden tiellä oleva este, tai vaihtoehtoisesti rakkauden tai seksin puute aiheuttaa psyykkisiä ongelmia.

Rakensin myös työni kaksi päälukua näiden kahden – suhteellisen löyhästi määritellyn – konfliktityypin varaan. Käytännössä melkein puolet (47 %) kaikista tiheistä novelleista tulee ainakin mainituksi työssäni, ja joitakin novelleja käsittelen molemmissa luvuissa. Olen siis saanut lohkaistua tutkimukseeni varsin edustavan otoksen harrastajakirjoittajien novelleista.

Myös lukujen sisällä ja yksittäisiä novelleja analysoidessani keskityn usein siihen, mistä aineksista novellien konfliktit on rakennettu. Muuttuvatko novellien yleiset konfliktiasetelmat vuosikymmenten aikana? Entä eroavatko miesten ja naisten novelleissaan käyttämät konfliktiasetelmat toisistaan?

Konfliktianalyysi on kuitenkin vain kätevä työkalu, joka auttaa löytämään vastauksia varsinaiseen tutkimuskysymykseeni. Ennen kaikkea olen kiinnostunut rakkaustarinoissa vaikuttavista diskursseista ja niiden muuttumisesta tutkimusajanjaksoni aikana. Pyrin löytämään kaikkein vaikutusvaltaisimmat diskurssit ja tutkimaan niiden erilaisia ilmenemismuotoja novelleissa.

Käytännössä pistän usein eri tutkijoiden ja tieteenalojen teorioita rakkaudesta testipenkkiin: mitkä teorioista selittävät harrastajakirjoittajien rakkaustarinoiden maailmaa parhaiten? Kaikki teoriat eivät tietenkään koske diskursseja. Rakkausnovellien muutoksen taustalla on myös yhteiskunnallisia muutoksia, jotka eivät ole pelkkiä puhetapoja.

Kiinnitän työssäni paljon huomiota masennukseen ja muihin psyykkisiin ongelmiin. Pohdin runsaasti sitä, miten ja miksi sukupuolten ongelmat eroavat toisistaan. Tämä psyykkisten ongelmien painottaminen saattaa tuntua erikoiselta ratkaisulta rakkausnovelleja käsittelevässä tutkimuksessa. Tutkimusta tehdessäni kuitenkin huomasin, että psyykkisiä ongelmia koskevat teoriat ovat erittäin käyttökelpoisia rakkaustarinoiden analyysissa. Rakkaus ja psyykkiset ongelmat kietoutuvat novelleissa yhteen paljon useammin kuin esimerkiksi rakkaus ja avioliitto.

Erityisen huomion kohteeksi nousee myös seksuaalisuus, sillä sen suhteen tapahtuu novelleissa tutkimusajanjaksoni aikana suuri muutos. Seksistä kirjoitetaan vuonna 1990 paljon avoimemmin kuin aikaisemmin. Toisaalta seksuaalisuus aiheuttaa novelleissa myös runsaasti ongelmia.

Mikko Lehtinen
Mikko toteuttaa mahtavia nettisivuja toiminimellään Mihku.fi