4.1. Avioliitosta vapaan rakkauden kautta puhtaaseen suhteeseen
Työssäni olen lukenut J. H. Erkon kirjoituskilpailuun lähetettyjä nuorten aikuisten novelleja vuosilta 1969–1990 ja tutkiskellut niissä esiintyviä rakkauden puhetapoja eli diskursseja. Olen yrittänyt saada kokonaiskuvaa siitä, miten Suomen rakkausilmasto on vuosikymmenten aikana muuttunut. Aloitan ylösvedon käsittelemällä rakkausnovelleja, joissa konfliktiasetelma syntyy vapauden ja sitoutumisen ideaalien törmäyksestä.
Ehkä tärkein yksittäinen rakkauden diskursseja koskeva huomio on se, että rakkautta koskevat puhunnat, aivan kuten monet muutkin perustavat elämänohjeet ja moraalisäännöt, ovat jälkimodernina aikana menettäneet voimaansa, pirstoutuneet ja moninaistuneet. Työni kannalta tärkein murskautunut auktoriteetti on avioliittoinstituutio.
Vielä 1950-luvulla avioliitolla oli valtava vaikutus ihmisten elämään. Nuorten rakastuminen merkitsi useimmiten avioitumista. Tilanne kuitenkin muuttui nopeasti seksuaalivallankumouksen käynnistyttyä 1960-luvun alussa. Tutkimusajanjaksoni alkupuolella avioituminen oli todennäköinen tulevaisuudennäkymä myös harrastajakirjoittajille, joten siitä myös kirjoitettiin usein: vuosina 1969–1980 yli viidesosa rakkausnovelleista käsitteli avioliittoa. Vuonna 1990 avioliittonovellien osuus tipahti yhdeksään prosenttiin. Avioitumisikä oli jatkuvasti noussut, ja avoliitto yleistynyt, joten suurimmalle osalla harrastajakirjoittajista avioliitto ei enää ollut omakohtainen kokemus.
Avioliittoon negatiivisesti suhtautuvia novelleja on kaikilta vuosilta reippaasti enemmän kuin positiivisia, ja molemmat sukupuolet kirjoittivat niitä suunnilleen yhtä usein. Osaksi avioliittokriittisten novellien yleisyys johtuu varmasti novellin lajityypistä, sillä hyvä novelli tarvitsee väistämättä jonkun konfliktin. Kriittisyys on jonkin verran lisääntynyt tutkimusajanjaksoni jälkipuoliskolla. Avioliittoon positiivisesti suhtautuvia novelleja ovat kirjoittaneet lähinnä naiset, joille sitoutuminen ja parisuhde ovat kulttuurissamme perinteisesti olleet tärkeämpiä asioita kuin miehille. Positiivisissa novelleissa avioliitto nähdään arkisena elämän kivijalkana eikä niissä puhuta romanttisesta rakkaudesta.
Useimmissa negatiivisissa novelleissa avioliitto osoittautuu tympeäksi, mutta instituutio sitoo aviopuolisot toisiinsa kiinni liian vahvasti, eivätkä tarinoiden naispäähenkilöt uskalla erota. Mielenkiintoisesti sekä miesten että naisten negatiivisissa avioliittonovelleissa asetutaan yleensä naisen asemaan. Sekä nais- että mieskirjoittajilla tuntuu olevan jaettu feministinen yhteisymmärrys siitä, että avioliiton ongelmat johtuvat epäoikeudenmukaisista sukupuolirooleista.
Seksuaalivallankumoukseen liittyivät olennaisena osana puheet ”vapaasta rakkaudesta”. Tutkimusten mukaan satunnaiset suhteet yleistyivät Suomessa koko ajan vuosien 1969 ja 1990 välillä, ja asenteetkin muuttuivat sallivammiksi. Tästä huolimatta suhteessa eniten satunnaissuhdenovelleja on aineistossani kirjoitettu vuosina 1969 ja 1970, jolloin ”vapaa rakkaus” oli vielä uusi ja jännittävä asia. Yhteensä aineistostani löytyy jonkin verran enemmän satunnaissuhdenovelleja kuin avioliittonovelleja.
Vuosina 1969–1980 miehet kirjoittivat monia tunnelmaltaan positiivisia kertomuksia satunnaisista seksisuhteista. Useissa tarinoissa kapinoidaan avoimesti sitoutumisen moraalia vastaan, mikä näkyy esimerkiksi siinä, että tarinoiden sankarit eivät piittaa seksikumppaneidensa mahdollisista poikakavereista. Tarinoissa juopotellaan usein eikä niissä juurikaan puhuta rakkaudesta tai rakastumisesta.
Samalta ajanjaksolta löysin ainoastaan yhden naisen kirjoittaman novellin, jossa satunnaiseen suhteeseen ei liity mitään negatiivista. Kyseisessä matkaromanssissa suhde ei etene edes suudelmaan asti, kun taas miesten novelleissa seksi on keskeisellä sijalla. Katsoisin tämän selvästi havaittavan eron johtuvan kulttuurissamme vallinneesta kaksinaismoraalista, joka kielsi naisilta irtoseksin.
Tutkimusajanjaksoni aikana miesten ja naisten satunnaissuhdenovellit ovat kuitenkin selvästi lähentyneet toisiaan. Vuonna 1990 naiset kirjoittivat rohkeita seksitarinoita siinä missä miehetkin. Saman sukupuolten lähentymisen ovat huomanneet monet muutkin tutkijat. Miehet ovat jo pitkään harrastaneet irtosuhteita, mutta naisilla sukupolvimuutokset ovat olleet valtavia. Tutkijoiden mukaan nuoren polven naisilla oli yhtä paljon seikkailuja ja irtosuhteita kuin miehilläkin, ja he uskalsivat ilmaista seksuaalista halua avoimesti.
Kontula ja Haavio-Mannila väittävät, että tulkinta naisen seksuaalisesta roolista on selvästi muuttunut aktiivisemmaksi. Varmasti näin onkin. Toisaalta havaitsin, että naisista kertovissa novelleissa on paljon enemmän seksiin liittyvää ahdistusta ja ristiriitaisia tuntemuksia kuin miehistä kertovissa novelleissa. Vai olisiko parempi sanoa, että miesten ja naisten seksiin liittyvä ahdistus on hyvin erilaista? Tästä enemmän tuonnempana.
Vuodet 1969–1980 olivat monelle mieskirjoittajalle vapaan rakkauden aikakautta, mutta tutkimusajanjaksoni loppupuolella novelleissa tapahtuu uuden seksuaalimoraalin esiinnousu. Vuonna 1990 yli puolet tilapäisiä suhteita käsittelevistä novelleista otti niihin selvästi negatiivisen kannan, kun aiempina vuosina tällaisia novelleja oli ollut vain muutamia. Samalla yksiselitteisesti positiivisten novellien suhteellinen määrä oli vähentynyt noin puolesta alle viidesosaan. Vuoden 1990 mieskirjoittajat pohdiskelevat seksin moraalia tai moraalittomuutta useammin kuin vuoden 1969 miehet, joille seksuaalinen vapaus oli itseisarvo. Monet miehetkin ovat kirjoittaneet tarinoita yksipuolisista rakastumisista ja pettymisestä tilapäissuhteisiin.
”Uusi moraali” näkyy myös naisten novelleissa, mutta toisaalta he eivät ole minään vuonna kirjoittaneet kovin montaa positiivista novellia tilapäisistä suhteista.
Tutkimuskirjoja lukiessani törmäsin kolmeen teoriaan, jotka tuntuvat erityisen selitysvoimaisilta työkaluilta harrastajakirjoittajien rakkausnovellien tulkitsemiseen. Näitä diskursseja voi hyvin kutsua ”suuriksi diskursseiksi” niiden vaikutusvaltaisuuden vuoksi 1. Ne ovat muodostuneet kulttuurisiksi itsestäänselvyyksiksi, joita vastaan kapinoiminen vaatii raskasta psyykkistä työtä. Ensimmäiseksi esittelen puhtaan suhteen diskurssin, jolla on kahteen muuhun löytämääni ”suureen diskurssiin” verrattuna erittäin lyhyt historia.
Sosiologi Anthony Giddensin mukaan läntinen maailma on siirtymässä institutionalisoidun parisuhteen arvostamisesta puhtaan suhteen ihannointiin. Suomalaiset tutkijat tarkoittavat suunnilleen samaa asiaa puhuessaan sopimusmoraalin noususta. Puhdas suhde ei perustu ulkonaiseen pakkoon vaan päinvastoin yksilöiden väliseen luottamukseen, intiimiyteen ja keskinäisiin sopimuksiin. Toisin kuin perinteinen avioliitto, puhdas suhde loppuu silloin, kun ihmiset eivät enää viihdy yhdessä.
Puhtaan suhteen diskurssista löytyy ainakin osaselitys siihen paradoksaaliselta tuntuvaan ilmiöön, että harrastajakirjoittajat ovat samanaikaisesti tulleet kriittisemmiksi sekä avioliittoa että satunnaissuhteita kohtaan.
Avioliitto muuttui tutkimusajanjaksoni aikana vain yhdeksi elämäntavaksi muiden joukossa. Ulkoiset paineet avioliiton koossa pitämiseen vähentyivät, ja tutkimusajanjaksoni loppupuolella sopimusmoraaliin perustuva parisuhde piti avioliittojakin koossa. Puhtaan suhteen ajattelutavan omaksuneet kirjoittajat eivät nähneet mieltä siinä, että avioliittoinstituutio pakottaa sellaisetkin ihmiset pysymään yhdessä, jotka eivät enää viihdy toistensa seurassa. Siksi he kirjoittivat tarinoita, joissa avioliiton kahleet aiheuttavat tuskaa.
Avioliiton valtakaudella ihmisiä sitoi toisiinsa ennen kaikkea instituution voima. Niinpä jotkut pidättyvyyden tai seksuaalivallankumouksen polvien edustajat saattoivat suhtautua esimerkiksi pettämiseen melko kevyesti: tärkeintä oli, että avioliitto säilyi. Nuori polvi ei usko ikuisiin suhteisiin, mutta puhtaassa suhteessa uskollisuus on tärkeä arvo niin kauan kuin suhde kestää. Vuoden 1990 novelleissa suhtaudutaan vakituisen kumppanin pettämiseen paljon tiukemmin kuin aikaisempina vuosina. Koska ihmiset ovat laatineet suhteidensa säännöt itse, haluavat he myös kunnioittaa niitä.
Avioliittoinstituution romahdettua ihmissuhdeasioiden pohdiskelu on jäänyt entistä enemmän ihmisten omalle vastuulle. Tämä voi olla tärkein syy siihen, että rakkauden ja seksin moraalia pohdiskellaan aikaisempaa syvällisemmin vuoden 1990 novelleissa. Aineistoni novellien perusteella nuorten aikuisten seksuaalimoraali ei selvästikään ole kulkenut kaikissa asioissa vapaamielisempään suuntaan, vaan paljon liikettä on tapahtunut myös vastavirtaan.
Monien tutkijoiden mukaan avioliittoeetoksen on pitkälti korvannut seurustelueetos, joka on vielä nykyäänkin äärimmäisen voimakas diskurssi: ihmisten ajatellaan olevan kokonaisia ja onnellisia ainoastaan pysyvässä parisuhteessa. Ilman parisuhdetta eläminen on monessa novellissa ongelma, joka aiheuttaa syvää masennusta. Tilapäiset suhteet tuomitaan ja ne koetaan helposti jotenkin tyhjiksi.
Voi olla, että nuori polvi kaipaa pysyvämpää rakkautta kipeämmin kuin aiemmat sukupolvet. 1900-luvun lopulla ihmiset olivat entistä irrallisempia toisistaan, kun yhteydet sukuun ja lapsuudenystäviin heikkenivät. Pitkäaikaisesta parisuhteesta oli tullut juurettomalle nuorelle polvelle ehkä suhteettomankin tärkeä asia, kun muu sosiaalinen elämä oli köyhtynyt.
Tutkimuskirjallisuudessa korostetaan yleisesti sitä, että 1900-luvun lopulla rakkaus, seksi ja parisuhde ovat tulleet ihmisille jatkuvasti tärkeämmiksi asioiksi. Intiimin elämän arvonnousu voi liittyä jälkimoderniin elämäntapaan: Rakkauttakin epäillään ja siihen suhtaudutaan kyynisesti, kuten kaikkiin vanhoihin totuuksiin ja itsestäänselvyyksiin, mutta se on säilyttänyt arvonsa paljon paremmin kuin useimmat muut uskonkappaleet. Intiimeistä kokemuksista haetaan elämän tarkoitusta, kun muut metafyysiset totuudet ovat kaatuneet.
4.2. Vahvasti sukupuolittuneet psyykkiset ongelmat
Varsinkin vuodesta 1980 lähtien masentuneisuus ja vähemmässä määrin muut psyykkiset ongelmat ovat olleet äärimmäisen yleinen teema rakkausnovelleissa. Psyykkiset ongelmat ovat tärkeässä roolissa yli neljäsosassa kaikista novelleista.
Yksi syy psyykkisten ongelmien yleisyyteen lienee se, että hyvässä novellissa on pakko olla jokin konflikti, ja poikkeava päähenkilö auttaa konfliktin rakentamisessa. Toisaalta harrastajakirjoittajat saattavat taiteellisina ihmisinä olla jonkin verran masentuneempia kuin ihmiset keskimäärin. Täytyy huomata sekin, että masennuksella ja rakastumisella on erittäin paljon tekemistä keskenään. Sosiologi Francesco Alberonin mukaan kukaan ei voi rakastua, ellei hän ole tyytymätön elämäänsä.
Romanttisessa rakkaustarinassa on väistämättä oltava jokin dramaattinen este rakkauden tiellä. Nämä esteet ovat yhteiskunnan muuttuessa vaihtuneet rakkaustarinoissa suhteen ulkoisista (esimerkiksi aviorikos) suhteen sisäisiin (vaikkapa mustasukkaisuus). Oman aineistoni ”rakkaustarinoista” loppujen lopuksi aika harva on tyylipuhdas romanssi; esimerkiksi avioliittotarinoissa ei useimmiten edes mainita rakkautta. 1900-luvun lopun harrastajakirjoittajien romansseissa kaikkein yleisin ja uskottavin rakkauden tiellä oleva este näyttää olevan masentuneisuus tai jokin muu psyykkinen ongelma. Näissä novelleissa on usein erittäin vahva tunnelma.
Tutkimusten mukaan depressioon sairastumisikä on alentunut tutkimuajanjaksoni kuluessa. Mahdollisesti syy löytyy etenkin nuorten ihmisten elämän monimutkaistumisesta jälkimodernissa maailmassa. Nuorten identiteettityöstä on tullut paljon aikaisempaa rankempaa, koska valmiita ratkaisuja ei ole tarjolla. Tätä identiteettityötä tehdään nähdäkseni entistä enemmän myös harrastajakirjoittajien novelleissa, mistä yhtenä merkkinä on novellien psykologisoitunut kielenkäyttö.
Mainitsin edellisen luvun lopussa, että jälkimodernissa maailmassa rakkaudesta on tullut entistä tärkeämpi asia. Yksinäisille ihmisille tilanne on vaikea, ja mahdollisesti he sairastuvat entistä helpommin masennukseen.
Psyykkisistä ongelmista kertovissa rakkausnovelleissa näkyy erityisen hyvin se, miten vahvasti rakkauden diskurssit ovat sukupuolittuneet. Novellien perusteella molemmilla sukupuolilla on rakkauteen liittyviä ongelmia, mutta ne ovat keskenään hyvin erilaisia. Novelleja ja tutkimuskirjallisuutta lukiessani mieleeni hahmottui kaksi ”suurta diskurssia”, yksi kummallekin sukupuolelle. Miehistä kertovien novellien taustalla kummittelee yksinpärjäämisen eetos, ja novellien naisia ahdistaa tiukka jako huoriin ja madonniin.
Yksinpärjäämisen eetos – termin olen lainannut Juha Siltalalta – on nähdäkseni kaksiosainen. Ensinnäkään mies ei ansaitse rakkautta, ennen kuin hän on yksin ansainnut paikkansa yhteiskunnassa. Toisekseen kunnon miehen täytyy olla riippumaton muista ihmisistä, eikä hän saa puhua tunteistaan tai ongelmistaan. Seuraavaksi käsittelen yksinpärjäämisen diskurssia osissa.
Mies ei ansaitse rakkautta, ennen kuin hän on yksin ansainnut paikkansa yhteiskunnassa. Yhtä lailla miehet kuin naisetkin uskovat tähän eetokseen, ja sen vuoksi etenkin nuoret miehet tulevat usein torjutuksi. Erittäin monessa novellissa nuori mies masentuu ja menettää myös eroottisen itseluottamuksensa, koska hän ei tunne saavuttaneensa elämässä mitään.
Miehen eroottinen arvo on jo tuhansia vuosia liittynyt hänen sosiaaliseen statukseensa, ja naisen arvo hänen nuoruuteensa ja kauneuteensa. Alberonin mukaan 1900-luvun loppupuolella tapahtui nuorten miesten eroottisessa arvossa selvä romahdus, koska aika, joka heiltä kuluu oman paikkansa löytämiseen yhteiskunnassa, pidentyi reilusti. Samaan aikaan naisten yhteiskunnallinen asema parantui, eivätkä he olleet enää pakotettuja menemään nuorina naimisiin. Tytöt eivät enää kiinnostuneet ikäisistään pojista samalla tavalla kuin ennen, koska heillä oli aikaa odottaa, ja he saattoivat katsoa korkeammalle.
Alberoni väittää, että nuorten keskuudessa sukupuolten roolit ovat vaihtuneet siten, että miehestä on tullut rakkauselämässä se ujompi, epävarmempi ja riippuvaisempi sukupuoli. Lukemani novellit tukevat tätä väitettä, ja niiden perusteella väittäisin, että Suomessa tämä muutos tapahtui vuoden 1980 paikkeilla. Erittäin monet harrastajakirjoittajat ovat etenkin vuodesta 1980 lähtien kirjoittaneet novelleja miehistä, jotka eivät onnistu löytämään rakkautta itseluottamuksen puutteensa takia. Sen sijaan aineistossa on hyvin harvoja tarinoita ujoista tai epävarmoista naisista, ja niistäkin suuri osa on aivan tutkimusajanjaksoni alusta. Myös yksinäisyys on vuosina 1980–1990 kirjoitetuissa novelleissa paljon suurempi ongelma miehille kuin naisille, päinvastoin kuin vielä vuosina 1969–1970.
Edellisessä luvussa mainitsin, että vuonna 1990 mieskirjoittajien novelleissa näkyy ”uuden moraalin” merkkejä. Osaltaan syynä lienee edellämainittu kehitys. Entistä epävarmemmat miehet haluavat pitää tiukasti kiinni niistä tytöistä, jotka he saavat kiinnostumaan itsestään; irtosuhteet eivät houkuttele heitä samalla tavalla kuin aikaisemman sukupolven miehiä.
Kunnon miehen täytyy olla riippumaton muista ihmisistä, eikä hän saa puhua tunteistaan tai ongelmistaan. Ehkä puhtaimmillaan tämä diskurssi näyttäytyy novelleissa, joissa mies tarkoituksella ottaa etäisyyttä rakastavaan tyttöystäväänsä, koska hän ei koe olevansa rakkauden arvoinen. Hän haluaa ensin selvittää työhön tai opiskeluun liittyvät ongelmansa, ja vasta sen jälkeen tulisi rakkauden aika.
Monissa avioliittonovelleissa ongelmat syntyvät miehen puhumattomuudesta. Usein miehet ryyppäävät ja tekevät kovasti töitä, eivätkä välttämättä ehdi edes näkemään vaimojaan kovin usein. Parisuhteita tutkinut Sari Näre puhuu naisten hoivavallasta, jota miehet pelkäävät. Miehet ottavat etäisyyttä kumppaneihinsa, koska he kokevat olevansa heikoilla jäillä tunneasioissa. Tunteet ovat kulttuurissamme naisten reviiriä.
Toinen tapa välttää pelottavaksi koettua riippuvuutta ovat irtosuhteet. Yleisessä novellityypissä nuoren miehen elämä on täynnä juopottelua ja irtosuhteita, mutta hän tuntee olonsa yksinäiseksi ja tyhjäksi. Hän mahdollisesti kaipaa läheisyyttä, mutta ei osaa lähestyä naisia muuten kuin seksin merkeissä. Eräät novelleissa esiintyvät miehet suorastaan halveksivat seksikumppaneitaan.
Tunteiden pelosta kertovat myös novellit, joissa poika yrittää lähestyä tyttöä, mutta murtuu täysin yrittäessään puhua tunteistaan. Joissakin tarinoissa nuori mies ei edes yritä puhua tunnenälästään, vaan mieluummin raiskaa.
Giddens väittää, että miehet addiktoituvat seksiin, koska he yhtä aikaa pelkäävät ja kaipaavat intiimiä läheisyyttä. Novelleista löytyy tukea tällekin väitteelle. Räikeimmin miesten seksiaddiktio tulee esiin miehistä kertovissa yksinäisyysnovelleissa, sillä kaikilla novellien yksinäisillä miehillä on valtava seksin nälkä. Yksinäiset naiset sen sijaan eivät kaipaa seksiä ainakaan naisten kirjoittamissa novelleissa. Yleisemminkin ilman seksiä jääminen on miesten novelleissa ongelma paljon useammin kuin naisten novelleissa.
Giddensin mukaan tunteista puhumisesta on tullut entistä tärkeämpi taito 1900-luvun lopulla, sillä puhtaat suhteet voivat rakentua ainoastaan keskinäisen luottamuksen pohjalle. Avioliittoinstituution valtakaudella puhumattomat miehet vielä pärjäsivät, mutta nykyisin heillä on suuria vaikeuksia. Lukemieni novellien perusteella Giddens saattaa hyvinkin olla oikeassa.
Entä millaisia ongelmia on novelleissa esiintyvillä naisilla?
Vaikka vuoden 1990 naiskirjoittajat ovatkin kirjoittaneet seksistä ja irtosuhteista lähes yhtä usein kuin miehet, eivät he novellien perusteella ole päässeet irti kaksinaismoralistisesta huora/madonna -diskurssista, jossa naiset jaotellaan hyviin ja huonoihin heidän seksuaalisuutensa perusteella. Tämäkin puhunta on niin vaikutusvaltainen, että sitä voidaan hyvällä syyllä kutsua ”suureksi diskurssiksi”. Useimpien nuorten naisten on otettava huorittelun diskurssi huomioon ja päätettävä, miten he siihen suhtautuvat. Novellienkin perusteella diskurssia vastaan taisteleminen on rankkaa psyykkistä työtä.
Novelleissa ei yleensä mainita huorittelun diskurssia suoraan, mutta se on helposti löydettävissä rivien välistä. Varsinkin vuonna 1990 kirjoitetuissa novelleissa ongelmia aiheuttavat naisilta edellytettävät ristiriitaiset vaatimukset. Nykynaisen edellytetään olevan kaunis ja seksikäs, mutta toisaalta hänen on jatkuvasti pelättävä huorittelua. Seksin siveydestä kiinni pitäminen – ”pihtaaminen” – on kaksinaismoralistisesti naisen kunniatehtävä.
Näennäisesti tyttöjen seksuaalinen vapaus on kasvanut 1900-luvun lopussa, mutta esimerkiksi tyttötutkija Sari Näre väittää, että tämä on vain lisännyt tyttöjen painetta itsekontrolliin. Sama muodonmuutos on mahdollisesti tapahtunut myös mieheyden normeille, kuten yksinpärjäämisen eetokselle. Jälkimodernissa maailmassa mieheyden ja naiseuden normeja ei enää perustella auktoriteettien avulla, mutta normit ovat yhä olemassa alitajuisina, ja niitä vastaan on jopa entistä vaikeampi taistella.
Vuonna 1990 naiset ovat kirjoittaneet joitakin novelleja, joissa tilapäiset seksisuhteet esitetään positiivisessa valossa. Mielenkiintoisesti näiden novellien päähenkilöt ovat kaikilla tavoin kapinallisia ”pahoja tyttöjä”. Koska kulttuurissamme ei ole muuta seksuaalisuudestaan – etenkään satunnaisseksistä – nauttivan naisen mallia kuin ”huora”, niin tämä arkkityyppi aktivoituu helposti myös harrastajakirjoittajien seksipitoisissa novelleissa. Kiltit tytöt eivät novelleissakaan nauti tilapäissuhteista.
Toisaalta naiset ovat kirjoittaneet paljon ambivalentteja ja negatiivisia novelleja satunnaissuhteista. Tilapäisiä suhteita harrastavat naiset ovat monissa novelleissa tyytymättömiä elämäänsä, mahdollisesti johtuen siitä, että kulttuurimme tuomitsee sinkkunaisen elämäntyylin ja opettaa, että tilapäisen seksin täytyy tuntua ”tyhjältä”. Joissakin novelleissa nainen selvästi nauttii tilapäisestä seksistä, mutta myöhemmin pahoittelee tapahtunutta tai mitätöi sen arvon.
Useissa novelleissa naisilla liittyy rakkauteen tai seksiin erilaisia komplekseja. Helpoimmin tulkittavia ovat sellaiset melko yleiset novellit, joissa seksuaalisuus on naiselle äärimmäisen pelottava asia.
Myös seurustelueetos kohdistuu naisiin murskaavan voimakkaasti. Monessa tarinassa naisen omat tunteet ovat hukkuneet ulkoisten vaatimusten alle, ja seurustelusta on kadonnut mieli. Näiden novellien naiset seurustelevat vain, koska heiltä odotetaan sitä.
Joissakin novelleissa tytöt laittavat välit poikki poikiin, joista he oikeastaan pitävät, tai kohtelevat heitä muuten huonosti. Mahdollisesti tarinoiden seksuaalisesti aktiiviset sinkkunaiset eivät kulttuurisen opetuksen mukaan tunne olevansa tarpeeksi hyviä pitkäaikaisiin suhteisiin, koska he ovat ”huoria”.
Monissa aineistoni novelleissa naiset tuntevat ahdistusta ulkonäöstään. Alberonin mukaan 1900-luvun lopulla naiskauneuteen liittyvät normit ovat rikkoutuneet ja kauneus on ”vapautunut”. Samaan aikaan sen arvostus on koko ajan kohonnut. Tulkitsen miespuolisen nimimerkki Onnelan novellit vuodelta 1990 kritiikiksi aikakauden arvoja kohtaan. Useissa Onnelan novelleissa ulkonäöltään poikkeavat naiset kaipaavat turhaan rakkautta ja seksiä. He yrittävät mukautua vallitseviin ulkonäkönormeihin ja sairastuvat erilaisiin syömishäiriöihin.
Onnelan miespuoliset henkilöt eivät ahdistu ulkonäkönsä takia. Sen sijaan ainakin yksi heistä suree sitä, ettei hän osaa tehdä työtä – häntä siis ahdistaa yksinpärjäämisen eetos. Myös Onnelan novelleissa psyykkiset ongelmat ovat vahvasti sukupuolittuneita.
4.3. Tutkimustulosten arviointia ja ideoita jatkotutkimukseen
Olen kartoittanut rakkauteen liittyviä puhetapoja harrastajakirjoittajien novelleissa vuosina 1969–1990. Tutkimukseni on siis rakkauden lähihistoriaa. Rakkauden historian tutkimus on Suomessa vielä sen verran uutta, että en ole pystynyt tukeutumaan sen perinteisiin kovin vahvasti. Sen sijaan olen raivannut omat polkuni alueelle, jossa kovin moni kulttuurihistorioitsija ei ole vielä kulkenut.
Yksi tutkimukseni suurimmista vahvuuksista on sen laaja ja moniaikainen alkuperäisaineisto, jota olen hyödyntänyt varsin systemaattisesti.
Erilaiset rakkautta käsittelevät teoriat ovat antaneet hyviä johtolankoja siihen, miten historioitsijan kannattaa lähestyä novelleja. Tutkimuksen edetessä olen lukenut niin sosiologien, psykologien, feministien kuin historioitsijoidenkin tutkimuksia. J. H. Erkon kirjoituskilpailun novellit ovat olleet järvi (meri?), johon olen voinut upottaa erilaisia teorioita. Pinnalle ovat jääneet ne, jotka selittävät harrastajakirjoittajien novellien maailmaa parhaiten.
Olen tulkinnut tutkimusten löydökset diskursseiksi. Kaikkein selitysvoimaisimmiksi osoittautuivat puhtaan suhteen diskurssi, huorittelun diskurssi ja miehinen yksinpärjäämisen eetos. Tärkeää kontekstia ovat tarjonneet seksuaalivallankumousta ja jälkimodernia pirstoutumista käsittelevät tutkimukset.
Kannattaa huomata, että nämä diskurssit ovat osoittaneet voimansa nimenomaan suomalaisten nuorten aikuisten ajatusmaailman selittäjinä. On mahdollista, että diskurssit eivät vaikuta yhtä vahvasti vanhempien ihmisten rakkauselämään.
Etenkin sosiologit – Giddens, Alberoni ja Jallinoja – mutta vähemmässä määrin myös muut tutkijat ovat innostuneet rakentamaan rakkauden historiasta kunnianhimoisia ”kokonaisesityksiä”. Yksinään luettuna edellä mainittujen tutkijoiden ”kokonaisesitykset” rakkaudesta – vaikkapa Giddensin The Transformation of Intimacy – todella tuntuivat aivan riittävän täydellisiltä ja selitysvoimaisilta esityksiltä. Mutta sitten käsiin löytyi aina uusi teos, joka toi esiin aivan uusia (ja tärkeitä) näkökulmia. Mitään perustavanlaatuista ristiriitaa tutkimusten välillä en kuitenkaan löytänyt, päinvastoin ne tuntuivat käyvän keskenään hedelmällistä dialogia ja täydentävän toisiaan. Rakkauden tutkimuksessa tällainen monitieteellinen ote on mielestäni olennaisen tärkeä.
Tässä tutkimuksessa myös feministien ja miestutkijoiden teoriat pääsivät keskustelemaan keskenään. Monta kertaa miehiä ja naisia on tutkittu erillään toisistaan, missä on omat vaaransa, sillä sukupuolten kulttuuriset erityispiirteet ovat olemassa vain suhteessa toiseen sukupuoleen.
Arja-Liisa Räisäsen Onnellisen avioliiton ehdot on eräällä tavalla tutkimukseni esikuva. Tutkimuksen diskurssianalyyttinen ote on aika lailla samanlainen kuin omassa tutkimuksessani. Onnellisen avioliiton ehdot sijoittuu työni kannalta hieman liian kauaksi menneisyyteen, vuosiin 1865–1920. Ikävä kyllä en onnistunut löytämään sellaista suomalaista historiantutkimusta, joka kartoittaisi rakkauden diskurssien muuttumista vuodesta 1920 seksuaalivallankumouksen alkamiseen asti yhtä systemaattisesti ja kokonaisvaltaisesti kuin Räisäsen teos. Niinpä en pystynyt sijoittamaan omaa tutkimustani historialliseen kontekstiin niin vahvasti, kuin olisin halunnut.2
J. H. Erkon kirjoituskilpailuun lähetettyjä novelleja on arkistoitu valtava määrä vuodesta 1969 lähtien. Nyt kävin läpi vain 20–24 -vuotiaiden kirjoittajien novellit tietyiltä vuosilta. Tutkimusta olisi mahdollista laajentaa moneen suuntaan, sillä novelleja riittää.
Tutkimusajanjaksoni päättyi juuri ennen lamaa. Olisi erittäin mielenkiintoista päästä lukemaan vaikkapa vuoden 1992 novelleja. Tässä tutkimuksessa huomasin, että työelämän vaikeudet ja työttömyys aiheuttavat miehille suurempia ongelmia kuin naisille. Olettaisin, että lama on vaikuttanut enemmän miesten kuin naisten novelleihin, mutta toistaiseksi hypoteesi jää testaamatta.
Harrastajakirjoittajien rakkausnovelleja lukiessani yllätyin siitä, että rakkaus tai seksi kietoutuivat tarinoissa valtavan usein yhteen erilaisten psyykkisten ongelmien kanssa. Tähän tärkeään ilmiöön ei mielestäni ole etenkään suomalaisessa tutkimuksessa kiinnitetty tarpeeksi huomiota. Tyttötutkijat ja miestutkijat ovat omalla sarallaan tehneet ansiokasta tutkimusta, mutta tutkimustulokset yhdistävä esitys puuttuu. Rakkausilmaston muuttumista seuraavissa tutkimuksissa psyykkisille ongelmille ei ole annettu kovin paljon tilaa. Esimerkiksi seksuaalivallankumous näyttäytyy aivan uudessa valossa, kun huomio kiinnitetään siihen, miten miesten ja naisten rakkauteen tai seksiin liittyvät psyykkiset ongelmat ovat muuttuneet.
