Vepsän lauluja kansan suusta (CD-levy)

Kuvaus

Levyn aineisto on tallennettu vuosien 1992–2002 välisenä aikana vepsäläisiltä perinteentaitajilta Etelä-, Keski- ja Äänis-Vepsässä. Julkaisija: Juminkeko.

Vepsä ja vepsäläiset

Vepsäläiset ovat itämerensuomalaiseen kieliryhmään kuuluva kansa, joka mainitaan muinaisissa slaavilaisissa kronikoissa (vuosilta 859, 862 ja 882) ves-nimellä. Vepsäläiset olivat yhtenä mahtikansana perustamassa Venäjän valtakuntaa yli tuhat vuotta sitten ja osallisina myös Skandinavian ja Bysantin välisessä kaupassa.

Vepsäläiset ”katosivat” muulta maailmalta olemattomiin ennen vuotta 1000. Se johtui siitä, että venäläiset ryhtyivät nimittämään heitä tšuudeiksi, jota käytettiin myös laajemmin – halventamassa mielessä – tarkoittamaan kaikkia suomensukuisia kansoja. Suomalainen kielentutkija A. J. Sjögren ”löysi” vepsäläiset uudestaan kansojen joukkoon vuonna 1824 tekemällään tutkimusmatkalla heidän asuinalueelleen.

Vepsä on itämerensuomalaisista kielistä arkaistisin. Se on niistä lähinnä ns. kantasuomea.

Vepsäläisten perinteiset asuma-alueet ovat olleet Äänisen ja Laatokan välisen Syvärijoen eteläpuolella n. sadan kilometrin korkuisella vyöhykkeellä sekä siitä itään Valkeanjärven ympäristöön asti. Myöhemmässä vaiheessa – satoja vuosia sitten – heitä on asettunut asumaan myös Syvärin pohjoispuolelle, jossa heidän kyliään tavataan nykyään vain Äänisen lounaisrannikolla.

Vepsäläiset ovat puurakentamisen taitajia. Heidän kättensä tuotteita ovat mm. maailmankuulut Kizhin kirkot, Himjoen ja Kallioisten kirkot sekä ehkä loistavimpina saavutuksena 1400-luvun loppupuolella rakennettu Yksalan kirkko. Myös heidän tavalliset asuintalonsa ovat puuarkkitehtuurin mestariteoksia.

Vepsä on kuuluisa myös kivistään ja kivenhakkaajistaan: mm. Napoleonin sarkofagi Pariisissa sekä Leninin mausoleumi ja Moskovan Punaisen torin päällystys ovat vepsäläistä kiveä.

Vepsäläisiä on nykyään laskentatavasta riippuen 12 500:sta yli 30 000:een.

Markku Nieminen

Vepsäläisistä lauluista

Kansanomainen laulaminen on kuulunut vepsäläisten arkipäivään. Lauluja on laulettu töitä tehdessä, marjoja tai sieniä kerätessä, häitä tai hautajaisia vietettäessä – yleensä aina, kun jostain syystä on oltu koolla. Nykyään tilanne on muuttunut. Luontaisesti ei kokoonnuta yhteen yhtä usein kuin ennen. Vepsäläisiä lauluja kuuleekin parhaiten tänä päivänä juhlien eli praasnikoiden yhteydessä. Onneksi Elonpuu-juhlaa vietetään monissa kylissä.

Levyn laulut voidaan karkeasti jakaa viiteen eri kategoriaan: lyhyed pajod eli lyhyet laulut, pitkäd pajod eli pitkät laulut, häälaulut, itkut sekä hellittely- ja lastenlaulut. Eri tarkoituksiin on siis erilaisia lauluja. Tunnetuin vepsäläinen laulumuoto on ehdottomasti lyhyt pajo (pajo=laulu) ja sen yleisin muoto: tšastuska. Ne ovat monikäyttöisiä. Niitä on laulettu paljon niin yhteisiä töitä tehdessä kuin iltaa istuttaessa. Vepsäläisiä juhlia ei voi kuvitellakaan ilman tšastuskoja.

Muodoltaan ja sisällöltään lyhyet pajot tšastuskoineen muistuttavat suomalaista rekilaulua. Ennen nämä laululajit olivat vepsäläisillä lähinnä nuorison perinnettä, mutta nykyään enimmäkseen vain vanhempi polvi niitä laulaa. Sisällöltään ne ovat usein humoristisia ja joskus myös kaksimielisiä. Laulujen sanoissa kehuskellaan monesti oman tai toisen kylän poikia (prihaine=poika/poikanen) tai tyttöjä (neicukaine=neitokainen/tyttönen) tai vain kerrotaan kylän elämästä. Laulujen sanat näyttävät alkuun harmittomilta, mutta taustalla piilee vanhoja kasvatuksellisia aspekteja. Käen kukkuminen kuvaa mm. kevään tuloa, jolloin nuoren tytön on aika hankkia heila. Kuitenkin, vaikka omassa kylässä onkin mukavia poikia, laulujen mukaan tytön on silti parempi mennä naapurikylään miehelään. Esimerkiksi Koskenpäässä laulettiin: ”Koskenpäässä prihat comat – Rädimägel comembad”.

Tärkeintä laulamisessa kuitenkin on se, että kaikilla on hauskaa ja hyvä mieli. Eräs tärkeä lyhyen pajon, erityisesti tšastuskan, ominaisuus on improvisointi ja pieni kisailumieli lähinnä poikien ja tyttöjen välillä. Silloin kun lauluja lauletaan yhdessä, kukin vuorollaan koettaa sutkauttaa edellistä hauskemman säkeen. Useimmat vepsäläisistä osaavat esittää tšastuskoja niin vepsän kuin venäjänkin kielellä. Niitä lauletaankin nykyään usein myös siten, että vuoroin tulee säe venäjäksi vuoroin vepsäksi.

Pitkillä pajoilla on selkeä sävel. Se on laulutyyppi, jolla on tietty rakenne (alku ja loppu) ja tietyt – aina samat – sanat, toisin kuin lyhyissä pajoissa, joita voidaan esittää niin pitkään, kuin laulajat vain sanoja keksivät. Kylissä on ennen elänyt paljon pitkiä lauluja, mutta nykyään vain harva enää muistaa niitä. Pitkien pajojen laulut kertovat usein omasta kylästä ja elämästä tai vepsäläisistä yleisemmin. Tempoltaan ne ovat tšastuskoja hitaampia eikä niissä ole selkeää voimakasta poljentoa.

Vepsäläisissä kylissä on ollut paljon kuoroja. Osa kuoroista toimii jatkuvasti ympäri vuoden, mutta osa kokoontuu vain juhlatilaisuuksiin. Aktiiviset kuorot, kuten Latvan ja Kurban kuorot, säveltävät ja sanoittavat itse kappaleita. Tällä tavalla vepsäläistä kansanperinnettä syntyy tänäkin päivänä.

Nykyään kuoroissa on yleensä vain naisia, mutta muutamissa, esimerkiksi Soutjärven ja Vidlan (Armas-yhtye) kylän kuoroissa, on mukana miehiäkin. Yleisesti voi kuitenkin sanoa, että useimmiten miesten tehtävä kuorossa on toimia taljankan soittajana.

Itkuperinnettä pidetään usein vanhakantaisimpana vepsäläisen lauluperinteen lajina. Itkuja itkettiin ennen häissä, hautajaisissa tai muistojuhlissa. Itkeminen on raskas ja vaativa laulun laji, sillä esittäjä joutuu silloin vaipumaan syvälle tunnetilaan. Monien perinnemuotojen, kuten häiden, muuttuminen nykyaikaisiksi ovat vaikuttaneet siihen, että itkujen taitajat ovat hyvin vähissä. Siksi tämänkin levyn itkut ovat arvokkaita taltioita.

Jari Eerola