”I. K. Inha on suomalaisen valokuvan ensimmäinen moderni taiteilija siinä merkityksessä kuin se nykyään mielletään. Inha eli kuvansa, kytki niihin omat henkilökohtaiset tuntonsa, ajatuksensa, ahdistuksensa, rakkautensa, mieltymyksensä ja mielipahansa.”
Valokuvaaja, Inha-tutkija Tuomo-Juhani Vuorenmaa sanoo, että Inhan valokuvatuotanto oli samalla tekijänsä maailmankuva.
”Kuvat muodostavat tekijää myötäilevän kokonaisuuden, jota ei voi irrottaa kuvaajasta. Inha oli auteur – tekijä – ensimmäisistä opiskeluaikana Baijerissa otetuista harjoitelmista aina viimeisiin pilvitapailuihin.”
Inha valmisti suurimman osan tuotannostaan toimeksiannosta. Vuorenmaan mukaan häntä ei kuitenkaan voi pitää miltään osin kaupallisesti tai muuten sitoutuneena kuvaajana.
”Toimeksiannot olivat väljiä. Ne lähtivät enemmän tekijän ehdoista kuin tilaajan toiveista. Inha oli sopiva kuvaaja kansallismaiseman tallentajaksi: tekijän, työn tilaajan ja yleisön näkemykset menivät onnekkaasti kaikki myötäänsä. Inha teki sen, mitä itse halusi ja siten kun itse halusi.”
Vuorenmaa ei luokittele Inhaa ammattivalokuvaajaksi, sillä tämä ei koskaan tavoitellut – eikä liioin saanut – toimeentuloa valokuvaamalla. Kuvapalkkiot menivät kuvausmatkoihin ja materiaaleihin. Mahdollisen ylijäämän hän sijoitti kuvausvälineisiin, jotka sitten taas velkaannuttuaan realisoi.
”Kovin tuttu kierre myös tämän päivän tekijöiden keskuudessa.”
Inha kyllä haaveili opiskeluaikanaan ammattivalokuvaajan urasta ja tämän takia lähti opiskelemaan valokuvausta, mutta ammattilaista hänestä ei tullut.
”Inha näki valokuvaajan ammatissa mahdollisuuksia toimia yhteiskunnallisena dokumentaristina, jonka työtä valtio tukisi. Suomalaisittain uudet ja poikkeavat näkemykset eivät toteutuneet. Josko Inha niitä koskaan pontevasti edes yritti viedä eteenpäin…”
”Taitojensa ja tietojensa puolesta Inha olisi epäilemättä menestynyt ammattivalokuvaajana. Luonteensa puolesta ei. Se olisi merkinnyt kiinnittymistä paikalleen, rutiininomaista ja tappavaa ateljeetyötä potrettien parissa.”
Levottomalle kulkurille puuhastelu edustavaksi tärkättyjen kasvojen kanssa olisi merkinnyt kiduttavaa ja valheellista teeskentelyä. Muunlaiselle ammattityölle Suomessa oli kovin vähän tilaa.
Vuorenmaan mukaan Inhan suhde valokuvaan ei ollut myöskään harrastajan. Hänen kuvaamisensa ei lähtenyt kuvaamisen ilosta sinänsä, ajankulusta tai terapiasta. Inhalle valokuva oli ilmaisukeino samalla tavalla kuin hänen käyttämänsä kieli, sanat, joilla hän kuvaili kokemaansa ja näkemäänsä, yritti hahmottaa omaa suhdettaan todellisuuteen.”
”Inha koki omimmaksi ilmaisuvälineekseen valokuvan. Valokuva oli hänen rakkautensa, ja siinä hänen taiteilijaluonteensa sai täydellisimmän ilmauksensa. Valokuvan alueella Inha ylsi samaan kuin hänen ystävänsä – Jean Sibelius, Juhani Aho, Pekka Halonen, Eero Järnefelt – omilla alueillaan.”
Vuorenmaa sanoo Inhaa oudoksi taiteilijaksi, jostain muualta tänne eksyneen tuntuiseksi.
”Suomessa ei ollut oikeastaan valokuvassa taiteen traditiota ennen häntä – eipä silti, ei hänen jälkeensäkään. Inhan vielä eläessä suomalainen valokuva koetti rakentaa identiteettiään ja oman taiteellisen olemassaolonsa oikeutta ajan kuvataiteen esikuvia mukaillen.”
”Myöhemmin nuoremman sukupolven kuvainsärkijät, valokuvan omaa totuutta etsivät Vilho Setälä ja kumppanit, tunnistivat Inhan ensisijaisesti kansallismaiseman klassisena kuvaajana ja kirjailijana. Uusi pienkameran aika eli kiihkeästi nykyaikaa ja suuntasi tulevaisuuteen. Kiinnostusta ei riittänyt traditioihin. ’Kamerasisseille’ Inha ei voinut merkitä tunnistettavaa modernismin edelläkävijää.”
