”Raunioitten välitse kiertävää polkua astuu nainen, joka päänsä päällä kantaa saviruukkua. Repaleinen on hänen pukunsa, mutta vartalo ja astunta ovat jumalattaren! Ja likaisen huolimattomuuden alta hämärtää noista piirteistä vielä se sulous, joka helleeniläisissä kuvapatsaissa lumoaa katsojan.”
Lainaus on peräisin I. K. Inhan teoksesta Hellas ja helleenit, kirjan alkuriveiltä. Se kuvaa hyvin sitä, miten Kreikan suuri ihailija vuonna 1897 matkusti sanomalehtimiehenä maahan selostamaan Kreikan ja Turkin sotaa ja törmäsi ihmisten ja sodan raadollisuuteen.
Inha kokosi kirjan Uudelle Suomettarelle toimittamistaan sotakuvauksista. Hän antoi teoksessa koko lukeneisuutensa puhua, tutustutti lukijansa Kreikan historiaan ja helleeniläiseen sivistykseen.
Alkupuheessaan hän muistutti etenkin kriitillisiä lukijoitaan siitä, että tekijä oli sanomalehtimies, ja että hänen tuttavuutensa Kreikkaan perustui kahden kuukauden oleskeluun Atheenassa Uuden Suomettaren kirjeenvaihtajana, pariin matkaan maaseudulle, ynnä kirjallisuuteen.
Juna Helsingin asemalta lähti Pietariin 13. päivänä huhtikuuta 1897. Järvet olivat vahvassa jäässä, mutta metsät olivat jo peseytyneet puhtaiksi kevättä odotellessaan. Pietarista matkattiin Wieniin ja sieltä Triesteen, mistä jatkettiin laivalla Kreikkaan.
Laivalla oli seitsemän nuorta kreikkalaista, jotka palasivat kotimaahan ottamaan osaa taisteluihin; heidän uutisensa ahmittiin. ”Oli siis syttynyt sota, tuo kauan odotettu ja pelätty. Minun, joka tulin rauhallisesta pohjolasta ja pitkin matkaa olin nähnyt vaan levollisesti puuhaavia ihmisiä, oli vaikea päästä siihen tuntuun ja käsitykseen.”
Kerkyrassa sai Inha ensi kerran astua Kreikan klassilliselle pohjalle. Uutiset kertoivat kreikkalaisten olevan joka paikassa voitolla, ja matkatoverit olivat riemuissaan.
Inha oli filhelleeni, Kreikan ystävä. Monista ihanteellisista käsityksistään hän joutui matkan varrella luopumaan. Ensituttavuus kreikkalaisen kahvilan kanssa ei ollut aivan edullinen, ja Inha kuvaa sen ironisesti: ”Emme kauan istuneet, ennen kuin ensimmäiset klassilliset kirput filhelleenisyydestämme huolimatta tutkivat meidän säärivarsia.”
Laiva jatkoi matkaansa, ohi Odysseuksen Ithakan, Patraaseen. Inha ei kovin vakuuttunut ulkomailta saapuvien kreikkalaisten innostuksen syvyydestä. Melu oli kyllä sitäkin suurempi. ”Eikä kukaan näistä herroista sittemmin päässyt Atheenaa kauemmaksi. Mutta revolverit oli jokaisella taskussa, ja ampumista harjoiteltiin missä vaan oli tilaisuus.”
Patraassa tuli nenään hyvinkin pahoja hajuja, mutta Inha lohduttautui haistelemalla tuoksuvia laakerinlehtiä.
Ateenaan saavuttiin pääsiäisen aikaan. Kirkolliset menot saivat uskonnollisen mielenosoituksen luonteen turkkilaisia vastaan. Mutta kun sotaonni kääntyi vastaiseksi, menetti yleisö sotaisen harrastuksensa.
Inha oppi nopeasti ymmärtämään, ettei kreikkalaisiin lehtiin ollut luottamista tiedonlähteinä. ”Atheenan sanomalehdillä ei luultavasti olisi mitään sitä vastaan, vaikka joka vuosi olisi sota. Sotavuosi oli niille leipävuosi. — Atheenan lehdet painoivat ja painavat totena jokaisen huhun, minkä vain saivat kuulla.”
Pienestä ranskankielisestä lehdestä saattoivat muukalaiset seurata Kreikan asioita. Inha käytti tietolähteenään myös muuatta nuorta ruotsalaista taiteilijaa, joka oli palannut sotaretkeltä Larissasta ”aivan rauskana”. Tuo seikkailija kertoi lehtiä rehellisemmin sotatapahtumista.
Hellas ja helleenit -kirjaansa Inha otti mukaan Ateenan historiaa ja nykyisyyttä. Hän kirjoitti tärkeimmistä nähtävyyksistä ja katunäkymistä, maaseudun maisemista ja kansanluonteesta.
”Hyvin monessa suhteessa kreikkalaiset muistuttavat meidän karjalaisia, ovat yhtä vilkkaita, iloisia, sukkelia ja teräviä, ynnä taipuvaisia tieteisiin ja taiteisiin. Mutta orjuuden ajalla, jonka kumpainenkin kansa on saanut kestää, on heidän viisautensa muuttunut viekkaudeksi, alituinen pelko opettanut heidät teeskenteleviksi. Samoin kuin karjalaiset ovat helleenitkin enemmän taipuvaisia kaupankäyntiin, kuin mihinkään muuhun, se ei ole työtä, vaan huvitusta.”
Akropoliiseen Inha ihastui ja rakastui. ”Hälvene nykyisyys huolinesi, kehnoine sotinesi, jää taakseni jokapäiväinen ympäristö turhine homminesi minun kohotessa jumalten asunnoihin!”
Kirjaansa Inha liitti myös seikkailunsa suomalaisten vapaaehtoisten sairaanhoitajien ja lääkäreiden kanssa. Jäähyväiset Hellalle olivat apeat.
”Laakereita ei leikattu viime kevännä Kreikassa. Kreikkalaisten omat laakerit jäivät Olympon kukkuloille turkkilaisten jalkoihin, ja harva oli se muukalainen, joka toi uneksimansa sylenkantamuksen kunniaa kotimaahansa.”
Kirjeenvaihtajan ammattikin tuntui epäkiitolliselta. ”Vaivata henkilöitä, jotka jo ennaltaan ovat liian vaivaantuneita, saaneet valvoa yöt aamuun saakka, pusertaa tietoja ihmisiltä, joiden kaikki asiat menevät nurinkurisesti, se ei ole hauskaa. Jokainen kysymys on kuin uusi kivi heidän kuormaansa. Ja jos lisäksi edustaa pientä nurkkamaata, jonka olemassa olostakaan tuskin on aavistusta…”
Aika oli kulunut enemmän huoleen kuin aikaansaamiseen, raakuus pisti silmään. Kreikkalaisten oma ajatteleminen ja tunteminen lamautti senkin myötätuntoisuuden, joka oli heidän asiaansa kohtaan olemassa. Mistä muusta maasta tahansa olisi Inha eronnut ilolla, mutta Kreikasta kaipauksella. Se oli herättänyt monta harrastusta, jotka jäivät tyydyttämättä. Mutta lehtityö kutsui Suomessa.
”Ja niin jätin taakseni orastavat harrastukseni, heitin katsomatta monet paikat, jotka viehättivät maineellaan ja muistoillaan. Tahtoisin huudahtaa: ”Näkemään asti” mutta se olisi toivomus ilman asiallista perustusta. Ehk´en näe sinua enää koskaan, Hellas, mutta mainettasi kiitän yhä uudelleen jokaiselle!”
