”Pätevä kieli raivaa aina itsensä esille, vaikka se olisi pimennossa vuosikymmeniä. Olemme juuri todistamassa, että Inhan kieli elää. Ei hänellä ketään fyysisiä puolustajia ole, vain hänen elävä kielensä”, sanoo kirjailija Erno Paasilinna.
”Inha oli asiaproosan mestari, ensi luokan kirjallinen kyky, joka ei ole saanut arvoistaan asemaa kirjallisuudenhistoriassa.”
”Suomen maisemia -teos on hyvin arvokas, koska se on tallennus vanhasta Suomesta sekä kielellisesti että valokuvan keinoin.”
Erno Paasilinna on kirjoittanut johdantoesseen Suomen maisemien kolmanteen laitokseen. Inhan teksteihin hän on tutustunut toimittaessaan Lapin kirjallisuuden antologioita. Inhan tapaan hän on matkustellut paljon Suomessa, ja usein on matka taittunut polkupyörällä. Paasilinna on kahdesti pyöräillyt Suomen päästä päähän, käsivarresta Hankoon.
Pohjoisen ja itäisen Suomen syrjäseutuja Paasilinna on kuvannut muun muassa matkakirjassaan Kotiseudulla ja vierailla mailla.
”Olen tekemässä klassisen matkakirjallisuuden antologiaa ja olen tullut huomaamaan, ettei Inhan ylittäjää ole ainoatakaan. Suuret maisemanähtävyydet jäävät Inhan kerrottaviksi, koska muut ovat kertoneet ne niin huonosti.”
Paasilinnan mukaan Inhan kohtalona oli väärä laji: asiaproosa ei kuulunut hänen aikanaan kirjallisuuden pyhään kerhoon.
Varsin keskinkertainen kaunokirjallisuus oli huomattavassa maineessa, kirjallisuus, jota me emme nyt julkaise emmekä muistele.
”Olen tekemässä klassisen matkakirjallisuuden antologiaa ja olen tullut huomaamaan, ettei Inhan ylittäjää ole ainoatakaan. Suuret maisemanähtävyydet jäävät Inhan kerrottaviksi, koska muut ovat kertoneet ne niin huonosti.”
”Tämä on romaanin maa, joka on saanut vaikutteet klassisesta venäläisestä kirjallisuudesta. Itse asiassa vasta nykyaikana voidaan hyvä asiaproosa ottaa kirjallisuutena. Kirjallisuushistoriassa Inha on täydellisesti loksahtanut matkakirjailijan rooliin.”
Paasilinna puhuu Inhasta ja Samuli Paulaharjusta, luovista kirjailijoista, mestareista, joita ei arvostettu, koska heillä ei ollut esittää muodollista akateemista oppiarvoa.
”Tämä on ongelmallista juuri näiden kirjailijoiden kohdalla, jotka mielletään tutkijoiksi tai sen suuntaisiksi. Kun muodollista oppiarvoa ei ole, heidän tuotantonsa mielletään itsestään harrastelijamaiseksi. Inha ja Paulaharju ovat saaneet tästä typeryyteen saakka johtaneen antipatian.”
”Suomen kulttuurihistoria on niin lyhyt, että muodolliseen tietämykseen on pantu uskomaton paino. Yliopistotutkinnothan perustuvat siihen, että määrätyn opinnäytteen perusteella saa määrätyn takuun kyvyistään… ja se nyt ei tietenkään pidä paikkaansa. Nykyisen professorikuntamme 1300 jäsentä eivät anna kuvaa siitä, että meillä olisi 1300 huikaisevaa älypäätä; siellä on mitä huomattavimpia keskinkertaisuuksia kaikilla aloilla, pelkkiä puurtajia ja penkinkuluttajia.”
”Valmiuksia on hyvä olla, tietoja on hyvä olla. Mutta kun puhdas kirjallisuus alkaa puhua, emme me tule kysyneeksi, kuka sen on kirjoittanut. Kyse on siitä, miten se lähtee.”
Paasilinna luettelee esimerkkejä: Inha, Paulaharju, Pentti Haanpää, Samuli Paronen, Timo K. Mukka.
”Mutta heillä oli korkea kirjailijanylpeys, kunnianhimo tekstinsä suhteen. Eivät he alistuneet tuomaan itseään muuten esille. Inha saattoi kärsiä arvostuksen puutteesta, muttei hän mihinkään demonstraatioihin, taisteluun ryhtynyt.”
Suomen kuvaaja
Into Konrad Inha valokuvasi Suomea tilaustyönä, oli mukana rakentamassa Suomi-kuvaa. Oli siis olemassa kansallinen ja kaupallinen tilaus – mutta olisiko sen voinut tehdä joku muukin samalla tavalla kuin hän?
”En usko. Tälle tasolle noussut valokuvaajan ja kirjailijan kyky on aina ainutkertainen, uniikki. Että tulee joku Inha – ei häntä kukaan korvaa, ei työryhmäkään. Ei Timo K. Mukka olisi ollut korvattavissa jollakin toisella. Se on lahjakkuuden hyvin individuaali ja sattumanvarainen tulos; että ympäristötekijät, sosiaaliset olot, kaikki voi vaikuttaa siihen, kuinka pitkälle tällainen lahjakkuus on kykenevä ilmituomaan lahjansa.”
Inhalla oli matkoillaan eväänään taiteellisen lahjakkuutensa lisäksi vankka tietämys maantieteestä, kasvitieteestä, geologiasta ja historiasta. Siltä pohjalta hän kuvasi Suomen Hangosta Sallaan, Laatokalta Turun saaristoon.
”Tosin on ollut virheellisiä tietoja hänen koko maan tuntemuksestaan: varsinainen arktinen Lappi häneltä jäi kuvaamatta. Etäinen Perä-Lappi ei ollut vielä tullut Suomi-kuvan osaksi.”
”Suomen maisemien kuvaajana Inha on ylittämätön. Hän valikoi ja tyypittelee maisemaa rikkaasti. Passiivisuus ei häntä miellyttänyt, vaan korkeat tunturit, kosket, meri… Myöskään suoluonnosta hän ei ollut kiinnostunut, koska hän liitti sen Suomen metsäköyhälistön kurjuuteen; se ei antanut riittävästi elämänpohjaa. Inhalla oli sosiaalinen ja yhteiskunnallinen omatunto ja oikeudentaju, vaikkei hän tietysti ollut mikään poleemisessa mielessä yhteiskunnallinen kirjailija.”
”Inhalla oli tuo luovalle kirjailijalle erikoinen kyky antaa näennäisesti samantapaisille luonnonilmiöille persoonallinen ja omintakeinen sisältö. Hän kuvaa karuja Kemijoen latvoja, koskirikasta Oulunjokea ja lihavaa Kokemäenjokea niin kuin eri henkilöitä.”
Paasilinna näkee Inhalla selvän elinkeinojenkin arvojärjestyksen: koskemattoman luonnon eräkulttuuri, luontaiselinkeinoihin perustuva maanviljelys sekä tekniikka, milloin se palvelee omien lakiensa mukaan omassa ympäristössään.
”Hän hyväksyi myllyt, joissa vesivoimaa käytettiin käsityönomaisesti. Hän katsoi rationaalisesti, että näköalavuoresta voidaan tehdä kulttuurimaiseman osa ja rakentaa sille torni ja penkki ja polku. Imatran kosken rakentajia hän tosin arvosteli rumasta sillasta.”
”Inhalla oli kehittynyt kauneudentaju. Vaikka tehorakentaminen oli vaatimattomassa alkuvaiheessaan, hän arvosteli hyvin nykyaikaisella tavalla Helsingin slummirakentamista: ei ollut jätetty riittävästi viheriöitä eikä lapsille hiekkaa, ja ylikorkea rakentaminen pilasi horisontin näköalat.”
”Inhan teksti Sortunut sävel vuodelta 1915 on aivan linkolamainen, suorastaan fanaattinen vastakirjoitus metsähakkuita vastaan. Hän on raivostunut ja puhuu tuhon alusta. Ja sitähän se oli. Ei kai hän nyt muuta sanoisi kuin että se sanottiin jo vuonna 1915.”
”Hän ei ollut edistyksen vihollinen, vaan saattoi tekniikan miehenä kuvata rautatietä tai jäänmurtajaa. Hän kirjoitti Tammerkosken ympäristöstä myötätuntoisesti ja kuvasi vanhoja kaupunkeja kuten Turkua ja Viipuria. Hän jakoi selvästi luonnon- ja kulttuurimaiseman.”
Koskemattoman luonnon Inha halusi säilyttää koskemattomana. Mitähän hän nyt sanoisi, kun Paanajärvelle suunniteltiin taannoin pumppuvoimalaa, Murhijärven aarniometsiä kaavailtiin hakkuuaukeiksi ja viimeksi Kolia laskettelurinteiksi?
”Inhan teksti Sortunut sävel vuodelta 1915 on aivan linkolamainen, suorastaan fanaattinen vastakirjoitus metsähakkuita vastaan. Hän on raivostunut ja puhuu tuhon alusta. Ja sitähän se oli. Ei kai hän nyt muuta sanoisi kuin että se sanottiin jo vuonna 1915.”
Paasilinna muistuttaa, ettei nykyinen Suomi enää millään tavalla muistuta Inhan Suomea – siksi Inhan kuvaus on arvokas tallennus vanhasta Suomesta, kansallinen aarre.
Yksinkulkija
Paasilinna luonnehtii Inhaa taiteilijatyypiksi kaikkein luonnollisimmillaan. Hän teki niin rajattomasti töitä, ettei voinut paljon sosiaalisesti osallistua. Hän oli ainaisissa veloissa. Hän oli melankolinen luonteeltaan, tosi yksinäinen mies, joka epäonnistui kaikissa naissuhteissaan. Hän vetäytyi kuoreensa, erakoitui lopuksi puhtaasti psyykkisten vaikeuksien takia.
”Mutta vaikka oli henkisesti häiriötilassa, kirjoitti kirkasta proosaa.”
”Inha on kiinnostanut minua persoonana, hänessä on hyvin samantapaisia piirteitä kuin Timo K. Mukassa. Vaikka he elivät niin erilaisina aikakausina, niin sosiaalisesti murjotun herkän ihmistyypin oikeus luovaan työhön on aina sosiaalinen riski ja omiaan ajamaan sosiaalisiin konflikteihin. Se ei millään pirulla muutu, vaikka yhteiskunta tuntuu ulkonaisesti muuttuvan ja suvaitsevaisuus lisääntyvän. Lainmukaisesti käy samoin eivätkä he persoonina ole riittävän vahvoja sitä kestämään.”
”Kun Inha kuvaa luontoa, on se myös hänen omien tunnetilojensa kuvausta. Hän yhdisti herkän mielialansa kulloisiinkin luontonäkymiin; melankolian, yksinäisyyden. Inha on eräänlainen tunnelmakuvaaja. Mutta koska hän on aina hyvin konkreettinen ja lahjakas, siihen ei tule häiritsevää dekoratiivista sävyä, vaan tekstissä on jonkinlainen syvyys.”
Mutta tuo yksinkulkija osasi olla ihmisten kanssa, puhuttaa heidät ja saada luonteviksi kaikissa tilanteissa.
”Inha valokuvasi ihmiset heidän luonnollisessa ympäristössään, omissa töissään ja askareissaan. Hänen on täytynyt saada suuri luottamus voidakseen toimia häiriintymättömästi, koska tekniikka vaati tavatonta kärsivällisyyttä. Hän tunsi aitouden kriteerin kirjailijana – miksei se olisi siirtynyt myös valokuvaajalle.”
Millaisia kosketuskohtia sitten on yhteiskunnallisena kirjailijana tunnetulla Erno Paasilinnalla ja Into Konrad Inhalla?
”Olen äärimmäisen toisenlainen persoona, mutta olen ollut paljon yksin, kulkenut metsissä ja pyöräillyt paljon, muun muassa kaksi kertaa Kilpisjärveltä Hankoon. Sillä alueella tunnen hänet läheiseksi, mutta kirjoitan yhteiskunnasta poleemisesti ja elän toisenlaisessa yhteiskunnassa kuin Inha.”
”Tietysti meitä yhdistää suomen kieli. Inhan kyky kirjoittaa suomea on suvereeni, seuraamisen arvoinen. Ehkäpä olen joissakin matkakuvausten jaksoissa tahattomasti hengittänyt Inhan tyyppisen kirjailijan tahtiin.”
