Vaikeaa tämä hiihtäminen

Popeda lauloi vuoden 1984 hitissään: ”Suksi, suksi ei luista mihinkään, varsinkin kun ei niitä ole ensinkään.” Rocklyriikassa on tuskin koskaan päästy noin lähelle absoluuttista totuutta: miten sellainen voisikaan luistaa johonkin, mitä ei edes ole? Popeda kysyi myös, kuka vei ”porstuasta porkat”. Molemmat sanat olivat outoja minulle. Ehkä ne porkat ovat porkkanoita, jonkinlainen aikuisempi sana niille. Ja porstua voisi ihan hyvin olla se sellainen ruskea säkki jossa Nalle Puh -sarjakuvan Kani porkkanoitaan säilyttää. ”Voi siansorkat.” Ytimekäs lopetus kertosäkeeseen, vähän se on kuin kiroilua mutta riittävän kiltisti kiroiltu että se sopii lapsenkin suuhun. Ei kai radiossa voi sanoa “Voi perkele” niinkuin isot pojat pihalla sanovat.

Popedan lyriikkaa vaikeampaa oli hyväksyä että sellaisetkaan sukset eivät luista, jotka ovat olemassa. Yritin, itkin ja yritin, mutta mitään ei tapahtunut. Helpompi tapa päästä sukset jalassa eteenpäin oli kävellä sukset jalassa. Vielä tätäkin helpompaa oli kävellä sukset kädessä. Isä sanoi: ”Ei sinun tarvitse hiihtää koskaan sen enempää kuin on pakko. Mutta kyllä ne koulussa sitten nauraa jos et osaa hiihtää.” Siksi minun piti yrittää. En minä halunnut että minulle nauretaan. Ehkä fysiikan lait olivat jotenkin vääristyneet niiden suksien kohdalla. Mutta ei: kun isä kokeili niitä samoja suksia hän kiisi niillä kuin Harri Kirvesniemi telkkarissa. Olisin voinut kuvitella sellaisen ajanottokellon siihen isän loittonevan selän alapuolelle. Pari polkaisua ja hän oli jossain älyttömän kaukana. Pelkäsin että isä menee jonnekin kauas enkä näe häntä enää ikinä. Mutta sitten hän tuli takaisin ja sanoi että ihan hyvin ne sukset toimivat. Vika oli siis minussa.

Isällä oli kaappi täynnä palkintopokaaleja ja -lusikoita. Sentään se oli meillä alakaappi jossa ei ollut lasisia ovia. Ei isä niitä palkintoja halunnut poiskaan heittää. Ei niistä mitään hyvää ollut seurannut. Mieluummin isä olisi lukenut ja hankkinut jonkun hyvän ammatin. Mutta ei se silloin mustavalkotelkkarien aikaan ollut niin helppoa. Isä ei saanut valita, vaan hänen oli pakko juosta, pakko hiihtää; pakko valmistautua olemaan maanviljelijä ja työmies. Minä sain valita ja päätin etten ainakaan hiihdä. Tekisin vaikka jotain sisätyötä. Hiihtäisin enintään sen verran ettei minulle naurettaisi. Se oli ainoa tavoitteeni ja silloin se vielä tuntui ihan mahdolliselta saavuttaa.

Sukset olivat mustat Järviset. Ne olivat aika hienon näköiset, komeammat kuin valkoiset sukset jollaisia muilla oli. Silloin kun mentiin vaarin tai enon luokse Hollolaan, Järvisen tehdas oli siellä metsän takana. Ei se tietenkään tielle näkynyt koska tien laidassa oli todella tiheä kuusimetsä. Ennen vanhaan sukset tehtiin puusta. Niinä vanhoina aikoina silloin siinä ei varmaankaan ollut metsää koska ne puut hakattiin pois ja niistä tehtiin suksia. En ollut varma näkyikö se tehdas silloin autonikkunasta vai ajettiinko silloin hevosilla. Nyt 80-luvulla sukset tehtiin muovista tai ties mistä lasikuidusta ja metsä sai kasvaa rauhassa. Kaikesta kehityksestä huolimatta oli olemassa joku ”Mietaa” joka hiihti puusuksilla. Isä ihaili ”Mietaata”. Vieläkin puhuttiin siitä miten hän oli joskus hävinnyt sadasosalla. Outoa siinä oli se että oli jotenkin häviämistä kun tulee toiseksi ja on vaan ihan vähän hitaampi kuin se voittaja. Jos minä joskus olisin jossain toiseksi paras, olisi se tuntunut parhaalta maailmassa. Jos yhdenkin kilpailijansa pystyisi voittamaan, silloinhan olisi voittaja.

Meillä syötiin ”Mietaan Jussi” -nimistä reikäleipää. Turun Sinappikin oli meillä yleensä mietoa. Mieto oli vahvan vastakohta, vaikka nimenomaan se Juha Mieto oli vahva. Se saattoi olla ensimmäisiä paradokseja mitä elämässäni pohdiskelin, vaikka sanan “paradoksi” kuulinkin ensimmäisen kerran vasta Simpsoneissa 1990-luvulla. Sitä ei ollut helppo käsittää, että Mieto on vahva mutta mieto on jotain ihan muuta kuin vahva. En vielä silloin tiennyt missä on Kurikka mutta tiesin että se on sellainen paikka missä mies on Mies. Sellainen mies joka ottaa tappion vastaan ja hiihtää puusukset jalassa suoraan saunaan. Olen melko varma siitä, että jos Juha Miedon etunimi olisi ollut vaikkapa Ilpo, ei minun tarvitsisi nykyisin tuntea häpeää siitä että etunimi on sama kuin pääministerillä.

Heti yritettyäni urheilla tiesin ettei minusta tulisi koskaan voisi tulla urheilijaa. Pitäähän ihmisen osata tehdä sitä mitä aikoo tehdä. Jonkin aikaa mietin saanko minä sitten edes ihailla suomalaisia urheilijoita tai kannustaa heitä, ja ihan omin luvin päätin että kyllä minä saan. Monista urheilijoista tuli niin maagisia sankareita. Sen aikakauden suurin sankari oli Matti Nykänen jonka voitto oli aina jo etukäteen selvä. Äiti ja isä kannattivat Nykästä vaikka hän oli Jyväskylästä. Minusta oli jotenkin kivempaa kannattaa Jari Puikkosta, koska hän oli sentään Lahdesta. Sleepy Sleeperskin oli Lahdesta, ja silti ne tekivät laulun Matti Nykäsestä. Miljoonasade oli Jyväskylästä ja silti ne lauloivat Juri Gagarinista, eivätkä Nykäsestä. Neuvostoliitossa pelattiin lätkää, sieltä ei tullut mäkihyppääjiä. Hiihtokisoissa oli joku Prokurorov mutta toivoin aina ettei se voittaisi koska ärrävikaisen ei ole niin helppoa todeta Prokurorovin voittaneen. Calgaryn olympialaisten aikaan Levyraadissa tuli Sleepy Sleepersin musiikkivideo ja sen lopussa koko yhtye oli laittautunut Juha Miedon näköisiksi ja kaikki soittivat sähköurkuja. Oli ihan järkevää ja nykyaikaistakin että ”Lennä Juri Gagarin” muutettiin lauluksi ”Lennä Nykäsen Matti”. Gagarin oli olemassa joskus 1950-luvulla ja sitä sen alusta ohjattiin maasta kaukosäätimellä. Nykäsen Matti oli olemassa nyt ja ihan itse se voitti kolme olympiakultaa. Minusta se laulu oli paljon parempi Sleepy Sleepersin uusilla sanoilla.

Koulun hiihtopäivinä minä olin aina viimeinen. Melkein aina hiihtotunnin jälkeen meille annettiin kuumaa mehua. Minusta mehu oli parempaa viileänä, kuuma mehu maistui vähän saippualta. Kokeilin sitä joskus kotona: kun Mehukatti-sekamehua laittoi kylmään veteen, siitä tuli hyvää. Kun sitä ihan samaa Mehukattia laittoi kuumaan veteen, se maistui saippualta. En koskaan saanut tietää mitä ne ensimmäiset hiihtäjät juttelevat koulun ruokalassa kun saavat ensimmäisinä saippuamehumukinsa. Minä tulin paikalle yleensä siinä vaiheessa kun ensimmäiset olivat jo juoneet ja menossa pois. Minä sain viimeisen mukillisen ja minun jälkeeni mehuja alettiin kantaa pois. Muilla oppilailla alkoi välitunti. Minä join mehun niin hitaasti kuin pystyin, koska ei minua huvittanut selkä hikisenä mennä takaisin pakkaseen. Koulussa mehu juotiin samoista oransseista muovimukeista kuin maito ruokatunnilla. Meillä kotona mehu juotiin lasista. Koulussa ei varmaan ollut ollenkaan tavallisia juomalaseja.

Pelkäsin eniten sitä etten pääsisi suksilla mäkeä ylös. Jos kukaan ei näkisi voisin ottaa vaan sukset pois ja kiivetä mäen ylös. Mutta joku kuitenkin näkisi eikä silloin kehtaisi. Isä osti pitovoidetta, se haisi ihan tervashampoolta. Yritin uskoa siihen että se toimisi. En varmaankaan uskonut ihan tarpeeksi, vaikka joka kerta en kaatunutkaan noustessani mäkeä ylös. Ainakin kerran pysyin pystyssä mäkeä laskiessakin. Jotkut hurjemmat tekivät hyppyrin ja koettivat olla Nykäsen Matteja. Koskelan Miskalta meni ensimmäistä kertaa koulussa mukana olleet Peltoset poikki. Molemmat samassa alastulossa. Nauratti kun huomasin miten opettaja yritti olla nauramatta. Pelotti ajatella että ehkä Miskan vanhemmat on ihan tosi vihaisia kun Miska menee kotiin. Vaikka niiden perhe omistaa tehtaan ja niillä on Audi. Seuraavalla viikolla sillä oli uudet Peltoset mutta ei se enää yrittänyt hypätä hyppyristä.

Parasta hiihtotunneilla oli kun sai olla yksin. Muut hiihtivät niin paljon paremmin kun minä ja opettajankin oli järkevintä opettaa siellä missä suurin osa oppilaista oli. Jos minua olisi odoteltu ei kukaan olisi oppinut mitään muuta kuin sen että jotkut eivät vaan opi mitään. Opettajakin tiesi jo ettei minusta hiihtäjää tule, ja luotti siihen että löydän pois metsästä. Löysinhän minä sitten ja keräilin edellä menneiltä tippuneet tavarat. Olihan joka vuosi sitten se nöyryytys, hiihtokilpailut. Tulokset tulivat sitten esille, kaikki oli laitettu paremmuusjärjestykseen. Niistä asioista missä minä olin hyvä ei tehty julkisia paremmuusjärjestyksiä. Ja hemmetin hyvä niin. Vaikka inhosin sitä kun herätin huomiota olemalla huono jossakin, vielä inhottavampaa oli herättää huomiota olemalla hyvä jossain. Kuvaamataidon tunnilla pystyi piirtämään tahallaan vähän huonommin, matematiikan tehtävät pystyi laskemaan vähän hitaammin (sitä että sai kokeessa kympin ei kenenkään tarvinnut tietää), mutta liikunnassa en pystynyt teeskentelemään parempaa kuin olen. Pallopeleissä oli ”huonot” ja ”hyvät”. Siinä missä valmentajat puhuvat 4-3-2 -pelityylistä, koulussa taktiikkana on ”hyvät hyökkää ja huonot puolustaa”. Enkä minä aina ollut viimeinen kun jakoja tehtiin. Aina oli joku jota pidettiin tyhmänä tai haisevana ja se valittiin viimeisenä, ellei minua. Minua ei pidetty tyhmänä (tai olin liian tyhmä huomatakseni sitä), minä vaan olin joku sellainen joka ei ole olemassa niin voimakkaasti ja selkeästi kuin ne toiset jotka varmasti aina huomataan.

Ala-asteen viimeisissä hiihtokilpailuissa oli lopulta minun voitonhetkeni vuoro. Arto, lyhyt ja pullea poika, ei koskaan ollut kaikkein nopein mutta ei voi kiistää sitä että hän oli kaikista sisukkain ja sitkein. Käsivamma ei estänyt häntä asettumasta hiihtokilpailujen lähtöviivalle. Minä asetuin vähän sen viivan taakse että muut pääsisivät samantien edelleni ja voisivat mennä menojaan. Jossain vaiheessa Arto tuli metsässä selkä edellä vastaan, kiroillen ettei nyt vaan pysty, nyt sattuu niin paljon. Me sitten hiihdimme koulun pihalle asti samaa matkaa, minun nopein vauhtini oli aika lailla sama kuin Arton hitain vauhti. Pihalle tultaessa Arto sanoi ettei minun nyt tarvitse olla viimeinen. Olin sitten toiseksi viimeinen, minun asteikollani käytännössä voittaja. Palkinnoksi sain elämäni tärkeimmän opetuksen: vaikka olisinkin ihan paska siinä mitä teen, jos vain olen riittävän säälittävä ei minun tarvitse olla ihan absoluuttisen paska.