Seitsemän vuotta sitten Tampere-talon konsertissa artisti huusi yleisölle: ”It’s Finland’s Independence Day, congratulations!” Yleisö hurrasi, taputti ja ulvoi. Kaunis konsertti itsenäisyyspäivänä ja meillä oli kunnia saada vieraaksemme Euroviisut voittanut artisti, joka oli tehnyt Suomelle oman ylistyskappaleen. Ja viulu kädessä yleisön mukana hurraava poika tiesi myös itsenäisyyspäivästämme.
”How old are you this year”, hän kysyi innostuneena.
Sali vaikeni. Kukaan ei osannut vastata, vaikka aiempiin kysymyksiin monet rohkeat olivat uskaltaneet huudahtaa vastaukset. Sieltä täältä kuului nolostuneita tyrskähdyksiä. Minäkin aloin laskea. Yhdeksänkymmentä jotakin. Puolustukseni voin sanoa, että olin tuolloin juuri täyttänyt 14. Häpeäksi olivat ne muut salin ihmiset, jotka nopealla katsauksella vaikuttivat olevan sota-ajan eläneiden ihmisten lapsenlapsia.
Lavan mies haraisi hiuksiaan. ”91?”
Hetken hiljaisuuden jälkeen joku huusi: ”No! 93!” Kaikki saivat samalla hetkellä historian osaamisensa takaisin ja hurrasivat oikealle vastaukselle. Minäkin nyökyttelin hyväksyvästi, niinhän se taisi olla. Artisti lauloi Suomelle Paljon onnea vaan yleisön ja viulunsa säestämänä.
Suomi on tuhansien järvien ja tuntureiden maa. Haltin häät ja vanha kunnon lörtsy torilta. Neljän tuulen hattu, murteet, jotka murtavat jään. Peilityyni vedenpinta, keväiset koivut hiirenkorvilla. Alvar Aallon kurvit ja Iittala-tarrat, joita ei saa repiä pois. Mariskoolit lasikaapissa, Hymytyttö-patsas hyllyn päällä. Finlaysonin kansaa kohahduttaneet Tom of Finland -lakanat ja yöttömät yöt, joina piehtaroida niissä kuumuuttaan.
Suomi 100 ei jaksanut kiinnostaa minua erityisen paljon, juhla siinä missä muutkin. Kohautin olkia, kun vuoden 2016 joulukuussa aloitettiin Juhlavuosi. Mielestäni Katri Helenan Tähtitaivas-tuotteiden teline Prismojen sisäänkäynneillä oli turhaa kiihkoilua, samanlaista kuin Williamin ja Katen häiden aikoihin lontoolaisissa kaupoissa pursunneet teemalautaset ja koriste-esineet. Nostin vinosti suupieltäni juhlamenuille, joita S-ryhmän ravintolat mainostivat ständeissään. Minähän juhlin Suomea katselemalla tyynelle järvelle laiturilta ja kuuntelemalla J. Karjalaista, näkemättä oikeastaan yhtään mitään, koska Suomessa on joulukuisin niin pimeää. Valkeaa joulua tuskin tänäkään vuonna tulee.
Kaiken tämän Suomi 100 -vuotta ympäröineen negatiivisuuden ansiosta tuo raflaava nimike ei tuntunut minusta juurikaan miltään. Sillä kuitattiin hallituksen tonttuilut sekä ikuiset mielensäpahoittajat ja heistä mielensä pahoittaneet. ”Suomi 100”, joku kommentoi kuivakasti, kun oikeuslaitos petti suomalaiset, lähestymiskielto ei mennyt tarpeeksi ajoissa läpi ja kun selvisi kansanedustajan hakeneen korvauksia kolmen kilometrin automatkoista. Kaikki kotimaahamme liittyvä kiedottiin happamaan ja tukahduttavaan sinappihuntuun, niin kuin sika Juice Leskisen samannimisessä kappaleessa. Ei oikein innostanut. Hyvähän täällä on tavallisen tallaajan olla, mutta ei kuitenkaan.
Kun selasin luennolla uutisia ja sain tuoreeltaan tietää Jenni Haukion ja Sauli Niinistön vauvauutisista, patriarkaalinen henkäys kulki lävitseni. Nyt ne ovat alkaneet. Synnytystalkoot. On se hienoa. Jenni on kaunis ja vieno runoilija, joka visio Suomen lyömättömästä luonnosta. Sauli on hiljainen, mutta viisas mies, jonka lempeys yltää Lennunkin toikkarointiin virallisissa tilaisuuksissa. Ja nyt tulee vielä vauva. Vaalivauva, niin kuin joku ajattelematon ehti tituleerata. Ensimmäinen vauva, joka syntyy istuvalle presidentille kauden aikana. Se on kuulkaa Juhlavuosi nyt. Kuuntelin Kalevauvan Synnytystalkoot (Ihana presidentillinen esimerkki) -kappaleen putkeen ainakin kolmekymmentä kertaa uutisten tavoitettua koko valtakunnan.
Lokakuussa se sitten alkoi. Aloin kiehnätä Prismojen astiaosastolla ja yhtäkkiä Muumi-mukitkin kiinnostivat. Olisi saatava Tähtitaivas-kippo ja siitä olisi syötävä sinivalkoista suklaata Tuntematonta sotilasta katsoessa, mielellään sinivalkoiset kynttilät ikkunalaudalla töröttäen. Töistä piti ehdottomasti saada vapaata sille ainoalle ja oikealle päivälle. Minussa heräsi isänmaallisuus, jonka loputtomat me vastaan te -asettelut, leudot talvet, surullinen politiikka, ikuinen urputtaminen aiheesta kuin aiheesta ja inhimillisyyden yleinen katoaminen olivat jyränneet alleen.
Niin, tämä on Suomi, kalsea pieni neidonmuotoinen maa veli Venäjän vieressä. Maa täynnä jurottajia, surkeita pikkukyliä ja niin kipeitä ihmisiä, että he päätyvät lehtien traagisiin otsikkoihin. Mutta tämä on myös Suomi, kaunis pohjoismaalainen niemi, johon on ripoteltu järviä kuin nonparelleja mokkaruutujen päälle. Täällä ilakoidaan suihkulähteessä kerran kymmenessä vuodessa, kun Suomi voittaa jääkiekon maailmanmestaruuden. Silloin tuntemattomien auton ikkunoista tungetaan siniristilippuja ja halataan kaikkia, jotka vastaan kävelevät. Täällä on pieniä antiikkiliikkeitä peltojen keskellä ja vapaita varpuja metsät täynnä. Täällä tipahtaneet hanskat nostetaan oksiin tai aitojen päälle (vaikka ne asetellaankin näyttämään keskisormea) ja vilkutetaan autolle, kun se päästää jalankulkijan suojatien yli.
Marraskuussa kävin katsomassa Tuntemattoman sotilaan uuden version. Yllätyksekseni minua itketti vain kolmesti, mutta sydäntä puristi koko ajan. Rokka olisi voinut olla minun pappani, kuollut Robin paras ystäväni. Kariluoto mieheni, Lehto lapsuudenystäväni. Kuten Aamulehden toimittaja arvostelussaan kirjoitti, uusi väriversio tuo Suomen sotia lähemmäs somesukupolvea. Minuakaan ei nuorempana jaksanut Edvin Laineen ohjaus kummemmin kiinnostaa, kirjankin luin veren maku suussa taajamajunassa, kun lukion deadlinet painoivat päälle. Sota-ajan merkityksen ja uhraukset kyllä ymmärsin. Nyt se tuntui kuitenkin tulevan lähelle, suorastaan tunkevan ihon alle.
Minunkin isoisoisäni taisteli tuossa sodassa. Kun kranaattisade iski ja hän astui maamiinaan menettäen jalkansa, kukaan ei uskaltanut nostaa päätäänkään, saati lähteä kuskaamaan haavoittunutta. Hän oli huutanut: ”Mitään ei meille tapahdu, minkä ei ole tarkoitus tapahtua.” Se on sallimuksesta kiinni. Tästä rohkaistuneena miehet olivat lähteneet viemään häntä pois paikalta. He kantoivat haavoittunutta koko kahden kilometrin matkan avun luo. Hän selvisi sodasta ja klenkkasi pienen savolaisen kylän pihalle yhden jalan varassa, kun sota oli ohi.
Nykypäivän Suomi on tappouhkauksia bussissa, kaduilla partioivia Soldiers of Odineita, heikompien rahoista leikkaamista, levotonta mutinaa ikkunapaikalta, kun bussista halutaan pois. Se on raskasta. Suomi on hiljaisuutta, joka paisuu Haltiakin suuremmaksi. Juurettomuutta ja kuplassa elämistä, selän takana puhumista. Hyvin usein heitän bussissa ja kaupungilla kuulokkeet korviin, jottei suomalaisuuden syvintä muka-ydintä tarvitsisi huomioida.
Mutta Suomi on myös minä kuusivuotiaana laulamassa vihanneslaulua Kiialan kartanossa ja esittämässä Tarja Halosta päiväkodin itsenäisyyspäivän juhlissa. Paras ystäväni tanssimassa yksin Keskustorilla, välittämättä muiden kummastelevista katseista. Toinen paras ystäväni hakemassa insuliinipiikkejä välinejaosta ilman, että joutuu tinkimään ruoastaan. Mieheni linja-autoasemalla armeijan vihreissä, silmät väsyneinä, mutta ylpeinä. Puhdas, syvä henkäys metsiä, joita löytää alle kilometrin päästä lähes paikassa kuin paikassa.
Ja minä olen tästä ylpeä. Kiitollinen. Jos olisin nyt siinä seitsemän vuoden takaisessa konsertissa, uhmaisin kaikkea teiniaikani ujoutta ja häpeää ja huutaisin yhtä lujaa kuin astmamittariin täytyy puhaltaa: ”NINETY-THREE!!!!”