Huomenna 9. huhtikuuta puhallellaan taas pölyjä suurmiesten mustien takkien harteilta, kun Elias Lönnrotin syntymästä on 215 vuotta ja Mikael Agricolan kuolemasta 460 vuotta.
Mutta on meillä kolmaskin merkkihenkilö. Hänen syntymästään on huomenna Palmusunnuntaina kulunut 126 vuotta, hän ei ehtinyt elää täyttä neljää vuotta, mutta voi mitä kaikkea hän ehti pikkusilmillään todistaa!
Tekee mieli kertoa Impi Marjatta Gallénista.
Ettei unohtuisi. Että muistettaisiin.
Kun Albert Edelfelt kuuli Axel Gallénin avioliittosuunnitelmista, hän varoitti ettei työskentelystä tule kahteen vuoteen mitään, etenkin jos syntyy lapsi.
Mutta kun tyttö syntyi 9. huhtikuuta 1891, rupesi isänsä heti tekemään madonnamaalauksia Mary-äidistä ja Marjatasta.
Samoihin aikoihin iski isään jokakeväinen erämaakuume. Tutkailtiin paikkoja, tilattiin kanootit ja heinäkuussa Axel Gallén, Louis Sparre ja Emil Wikström perustivat taiteilijasiirtolan Ruoveden Visuvedelle.
Niin kiikutettiin Marjattakin kolmikuisena Murtosaareen, kirppuja vilisevään kummitusmökkiin. Isä loi Aino-tarua, Marjatta nukkui päiväuniaan männyn ja koivun väliin kiinnitetyssä riippumatossa, kolme askelta mökin ovelta. Naapurisaaren ukko souti joka päivä maitoa Marjatalle; hänestäkin isä teki kuuluisan kuvan, Rantaantulijan.
Hallaisena, sateisena kesänä 1892 erämaa kutsui isää Kuusamon Paanajärvelle asti.
Marjatta oli toisella vuodellaan. Oulussa otettiin isorokkorokotukset ja sitten rehjustettiin Kuusamoon rattailla, kärryillä, lautoilla, veneillä, pitkospuita pitkin.
Asetuttiin Rajalan taloon. Joka päivä isä kantoi Marjatan vaaroille maalausretkille, välillä hänet sidottiin liinalla äidin selkään. Maalattiin yötä myöten, sääsket ahdistivat satatuhantisena parvena, kerran isä putosi koskeen. Niin syntyivät Paimenpoika, Palokärki ja Mäntykoski.
Paanajärveläiset ihastuivat tyttöön. ”Kaunis laps, sepä kaunis laps!” he sanoivat, ja Marjatta vastasi: ”Adladladlda!”
Nieriäisten ja harrien onkiminen koskista oli Marjatasta hauskaa. Hän kiljui ilosta ja olisi halunnut syödä kalat raakana.
”Kala kala kala!”
Kun karhu raateli Mäntyniemen Aapelin niin, ettei miehestä jäänyt ehjäksi kuin mahanahka, Mary hoiti hänet kuntoon ja perhe sai kiitokseksi karhukoiran penikan.
Isä ikuisti nuo ystävykset, Marjatan ja Kapperin; tytön sinisessä mekossaan, koira valppaana vierellään. Pikkuinen pääsi pikkuisen parantelemaan taulun oikeaa alakulmaa ja isä antoi sen olla, muistona maalausleiriltä.
Sammon taonta syntyi kesällä 1893 Vehmersalmella: isä taikoi pajan, äiti rohdinpaidat, kolmatta vuottaan käyvä tyttö vilisti ukkojen keskellä teetä keittämässä.
Seuraavana syksynä muutettiin Ruovedelle, mistä isä oli tehnyt tonttikaupat erämaa-ateljeeta varten. Mutta heti joulunpyhien jälkeen isä hermostui kylmyyteen, ahtauteen, rakentamiseen ja rahahuoliin. Hän osti frakin ja syöksyi Berliiniin.
Ei siitä reissusta mitään afääriä tullut, mutta yhdessä Edvard Munchin kanssa isä piti näyttelyn – olihan siellä Marjattakin, madonnataulussa…
Pikkutyttö jäi äidin ja palvelustytön kanssa Ruovedelle. Maaliskuussa hän sairastui kurkkumätään.
Ei erämaahan mitään lääkäriä saatu, eivät auttaneet kotikonstit eivätkä uudet nuket. Gallén luki sähkösanoman berliiniläisessä marmoriportaikossa, kaksi sanaa: ”Marjatta, kuollut.”
Tuli yö eikä päivä valjennut.
Ja loppu on taidehistoriaa. Toukokuussa isä vei äidin Berliiniin ja Lontooseen, mistä tuotiin elokuussa Kalelaan etsauspuristin ja osia lasinpolttouuniin. Niin syntyivät surusta maamme ensimmäiset puupiirrokset, etsaukset ja lasimaalaukset.
Niihin isä tallensi Marjatan muistoksi sudenmarjan, tähtitalvikin ja lohduttavia lehdokkeja.
Lähteet: Onni Okkosen monografia A. Gallen-Kallela. Elämä ja taide (1961), Aivi Gallen-Kallelan kuvaesseet teoksissa Juhla-Kalevala (1981) ja Juhla-Kanteletar (1983) sekä Janne Gallen-Kallela- Sirénin elämäkerta Minä palaan jalanjäljilleni. Akseli Gallen-Kallelan elämä ja taide (2001).