Maailmanloppu tulee

Ollessani viiden vanha, näin isälläni Charles Berlitzin kirjan ”Maailmanloppu 1999”. Vasta nyt vuosia myöhemmin olen jotain kautta saanut selville, että tuo lievää kulttimainetta nauttiva kirja on kevyt kokoelma mahdollisia maailmanlopun skenaarioita. Ammattitaitoinen kirjastovirkailija luokittelisi sen viihteeseen, ei tietokirjallisuuteen. Kuvaton kirja ei aikanaan houkutellut viisivuotiasta minua lukijakseen, enkä ole sen jälkeenkään siihen perehtynyt. Maailmanlopun ennustuksia kun saa luettavakseen erilaisilta nettisivuilta enemmän kuin tarvitsisi. Tietoa minulle tarjosi riittävästi pelkkä kirjan nimi. Vielä tuolloin omaksuin uutta tietoa lapsen innokkuudella ennen jatkuvan kyseenalaistamisen alkamista, ja kirjan nimen ja kannen perusteella sisäistin turhankin hyvin sen että maailma todella loppuu vuonna 1999. Eihän siitä muuten olisi kirjoitettu kirjaa, ja tietenkin siirtyminen vuoteen 2000 olisi luonnollinen aika maailman loppumiselle. Eihän vuosiluku voisi alkaa kakkosella, eiväthän ne tähän astikaan ole alkaneet.

Lapsena tyydyin siihen ajatukseen, että maailmanloppu todella on kaikkien yleisesti tietämä ja kaikkien kansakuntien kesken hyväksytty tosiasia. Yhtä tosi kuin se että aurinko kiertää maata. Eikä kaikkien tietämistä totuuksista vaahdota sen enempää kuin siitä että sanomalehti tipahtaa luukusta joka aamu, pyhäpäiviä lukuunottamatta, ja aurinko puolestaan laskee ihan joka ilta. Monet asiat olivat sellaisia aikuisten maailman asioita jotka ovat koko ajan olemassa, ovat aina olleet, mutta joista ei vaan puhuta. Maailmanloppu oli sentään ihan yksiselitteinen asia, helpompi käsittää kuin se että jotenkin on ihan normaalia eikä ollenkaan tuhmaa olla alasti vaikka saunassa mutta joissain muissa tilanteissa alasti oleminen onkin ihan väärin. En ajatellut maailmanlopun olevan mitenkään dramaattinen tapahtuma, kirjan kannessa olleista laavavirroista huolimatta. Elokuvissa maailma loppuisi ehkä isoon räjähdykseen, ehkä olisi fanfaareja ja kovaäänistä puhetta, mutta oikeasti varmaan vaan yhtäkkiä tulisi mustaa. Ja sitten ehkä lopputekstit, joita emme itse näkisi kun emme me enää olisi olemassa. Ehkä jotkut muut todellisuuden tasot jatkaisivat olemassaoloaan, kuten se maailma jossa Bill Cosby perheineen eli vaikka hänen nimensä olikin siellä Cliff. En ollut aivan varma näkevätkö ne telkkarin ihmiset meille sisään, tai katsovatko ne telkkaristaan meidän perheen tapahtumia samalla tavalla kuin me heidän. Jossain huumoriohjelmassa kamera käännettiin meitä kohti ja ne sanoivat: ”Nyt me kuvaamme teidän kotinne”. Isä sanoi etteivät ne oikeasti kuvanneet. En tiennyt kumpi on oikeassa, isä vai telkkari.

Muut eivät puhuneet maailmanlopusta, yksi ihminen vain. Suosittu laulaja, kova jätkäkin vielä. Sen ainoan varman merkin maailmanlopun vääjäämättömyydestä minulle antoi Eppu Normaali ja sekä telkkarissa että radiossa jatkuvasti soinut hitti ”Vuonna 85”. Martti Syrjä lauloi siinä selvällä suomen kielellä: ”On vuosi kaheksanviis, kauan on aikaa siis.” Sitä se minulle tarkoitti: riemua siitä että maailmanloppu ei tule vielä vaan siihen on vielä vuosia aikaa. Monta kertaa enemmän kuin se aika minkä minä olin ollut olemassa ja sekin tuntui kauhean pitkältä. Vähän suretti se että isällä ja äidillä oli enemmän vuosia takana kuin edessä, mutta minä sentään ehtisin ajella maailmanpyörällä ja ratsastaa hevosella, ”pollella”. Martti Syrjä ei ollut enää koululainen mutta se vielä sellainen työssäkäyvä oikea aikuinenkaan ollut, sellainen kuin vaikka isä oli. Siihen koulun ja töihinmenemisen väliin mahtuisi se aika jolloin ehtii tehdä niitä asioita joita lapsena haluaisi tehdä kaiken aikaa mutta vanhemmat sanovat ei. Tai sitten ne sanovat että ei ole rahaa tai pitää tehdä jotain muuta kuten käydä hakemassa soraa mummon kukkaruukkuun. Ehkä kaikki aikuiset ovat nuorena olleet niin paljon maailmanpyörässä ettei se enää aikuisena tunnu niin hienolta. Miten se voisi olla olematta hienoa?

Monet kerrat laskin päässäni että onhan sitä aikaa kauan. Neljätoista vuotta vielä, sitten maailma loppuisi. Ei siis kenenkään pitäisi vielä olla huolissaan, ihan selvää ettei maailmanlopusta koskaan puhuta missään. Ehkä joskus 1990-luvulla olisi sitten aika alkaa huolestua. Mutta tuntuisi tyhmältä huolestua niin paljon että muuttaisi jotain siitä miten elää. Telkkarissa olisi edelleen Bill Cosby ja Pikku Kakkonen. Elettäisiin ihan normaalisti, sitten se maailmanloppu vaan tulisi ja mitä sitten? Mitä sen on väliä mitä sitten olisi, jos olisi enää mitään? Maailmahan olisi loppunut. 1990-lukukin olisi vasta silloin joskus, ja ehkä silloin olisi telkkarissa enemmän kuin kaksi kanavaa. Minä haaveilin siitä että Lahdessa olisi paikallisradio. Tuntui epäreilulta että monessa pienemmässä paikassa oli mutta Lahdessa ei. Kesällä 1986 maailmani mullistui parissa sekunnissa: Kangasalle asti isän autoradio oli soittanut Ylen kakkosverkkoa. Ihan kuin aina. Sitten radio alkoi suhista, ääni alkoi huojua, sitten joku ihan toinen asema vyöryttää itsensä Ylen päälle. 95,7 MHz vie voiton 95,5 MHz:sta. Eikä siinä vielä kaikki. Mainoksia! Radiossa! Kyllä, Tampereella tulee radiosta mainoksia!

Tiesin että Eppu Normaalikin oli Tampereelta. Tampere oli minulle kuin jokin nuorekkaan kaupunkilaisuuden keskus. Sanoja ”cool” tai ”hipsteri” ei silloin vielä tunnettu mutta vielä nykyäänkin ne tarkoittavat minulle juuri sitä tunnetta minkä kautta tamperelaisuuden 80-luvulla koin. Pikku Kakkonenkin tehtiin Tampereella. Ja kaikki oikeasti hauskat tv-sarjat kuten Mummo ja Reinikainen. Tampereen vastakohdan ajattelin olevan Helsinki. Helsinki tarkoitti kravattikaulaisia herroja. Uutisissa oli usein sana ”politiikka”, kaikki se puhe puolueista ja vaaleista, kaikki mustapukuiset kravattikaulaiset vanhat miehet jotka istuvat rivissä pöydän takana, tiesin että kaikki se tapahtui Helsingissä. Vaikka joku olisi syntynyt muualla ja asunut koko ikänsä muualla, jos se menee mukaan siihen politiikkaan, se muuttaa Helsinkiin. Se ei muuta Tampereelle. Tampere on Ransu, Tampere on korituolit ja lasten piirustukset Pikku Kakkosessa. Ja Tampere on Särkänniemi ja Eppu Normaali.

Tiesin, että Popeda ja Eppu Normaali ovat Tampereelta. En tiennyt mitään helsinkiläisiä yhtyeitä. Se Bogart Co. oli Turusta, niille piti vähän naureskella. Vaikka oikeasti niiden musiikki oli parasta. Lahdesta oli Sleepy Sleepers ja Raggars. Mutta jos joku asia oli Tampereelta, se oli oikeasti rock. Sillä tavalla että se oli vähän lapsilta kiellettyä ja aikuiset ei siitä aina tykänneet. Isosiskolla oli seinällä Popedan juliste. Siinä oli venäjänkielisiä kirjaimia, siinä luki Harasoo. Popedan miehet oli hurjemman näköisiä kuin Eppu Normaalin soittajat. Jollain tavalla Martti Syrjä näytti niiltä samoilta isoilta pojilta joita meilläpäinkin asui, ja samaan aikaan se oli jo aikuinen. Martti Syrjä lauloi myös: ”Kun kitara soi, ei itkeä saa.” Minulle se oli oikeasti kielto. Kun kitara soisi, silloin ei vain saisi itkeä. Jos itkisi, ei ehkä saa lahjoja ensi jouluna. Ei siitä varmaan sakkoja tulisi. Autolla ei ajeta punaisia päin, kaupasta ei varasteta tavaraa ja kitaran soidessa ei itketä. Kaikki ne oli ihan yhtä tärkeitä sääntöjä.

Uskoin kaiken mitä Eppu Normaali lauloi. Jos Martti jotain sanoisi, sitten se asia vaan olisi niin. Turha siihen olisi mitään vastaan sanoa, enhän minä saa millään sitä laulettua levylle ja levyä soimaan radiossa. Ei ole olemassa mitään sellaista mihin kuka tahansa voisi vaikka kirjoittaa tekstiä ja sitten sen voisi kuka tahansa käydä lukemassa. Sittenhän kuka tahansa voisi kirjoittaa mitä vaan ja väittää että se on totta. Ja joku tosi hölmö uskoisi. Ihan kuin aprillipäivänä. Radiossa kerrotaan vain sellaisia uutisia jotka ovat varmasti totta, joten ei siellä sellaisia laulujakaan soitettaisi jotka eivät pidä paikkaansa. Martti Syrjä laulaa myös että ”Markalla ostan maailman, levyautomaatista kitaran”. Ja siitäkin se oli laulanut että oli ollut Amsterdamissa. Jossain ulkomailla on ihan varmasti sellaisia levyautomaatteja joista saa ostaa kitaran. Ei Lahdessa ollut sellaisia. Siellä oli vain sellaisia levyautomaatteja jotka soittivat musiikkia. Viidellä markalla sai kuunnella kaksi kappaletta. Jos minä sain valita, halusin kuunnella Jonnaa. Minttu ja Ville oli hyvä, mutta Leija oli parempi. Siinä isä lupaa että leijaa lennätetään sitten seuraavana päivänä. En tiedä tuliko sama laulu sitten uudestaan seuraavanakin päivänä ja lennätettiinkö sitä leijaa sitten koskaan? Ehkä Jonnan seuraavalla kasetilla olisi laulu jossa se kerrottaisiin.

En tiedä missä vaiheessa tajusin että maailmanloppu ei tule vuonna 1999. Muistan joskus ihmetelleeni kun puhuttiin jostain mikä valmistuisi vasta 2000-luvun puolella. Tai ennustettiin paljonko tavaraa Suomesta vietäisiin Neuvostoliittoon vuonna 2005. Isän työpaikkakin teki ruokaa neuvostoliittolaisille. Toivoin ettei olisi tehnyt, niin niillä olisi ollut nälkä eikä ne olisi voittanut aina Suomea lätkässä. Ehkä tajusin uuden vuosituhannen tulemisen lopullisesti vasta vuonna 2000. Vuoden ensimmäisenä päivänä katsoin seinälläni kalenteria, vuosilukua 2000 ja yritin käsittää eläväni sitä aikaa mikä joskus oli tulevaisuutta, ja muistelin niitä lentäviä autoja sarjakuvien aikakonetarinoissa. Sankari matkusti tulevaisuuteen ja kaikki oli erilaista. Minä tulin tulevaisuuteen luonnollista tietä eikä mikään muuttunut. Päädyttiin siihen aikaan jonka ei pitänyt tulla. Uudenvuodenpäivänä kuulokkeissani soi nyt jo edesmenneen Caroline Crawleyn ääni, kuinka hän This Mortal Coilin solistina lauloi: ”Mr Somewhere, missing somewhere, couldn’t get the calender to stop…” Usko maailmanloppuun oli häilynyt samalla tavalla pois kuin usko joulupukkiin; kun kolmannella luokalla opettaja kysyi: ”No, koska te sitten lopulta tajusitte ettei sitä joulupukkia olekaan?”, mielessäni käväisi vain, että: ”Ai, eikö sitä olekaan? No ei kai sitten.” Nyt mietin että maailmanloppu ei tullutkaan. Olisi vielä ehkä 60 vuoden ajan tyhjiä kalenterinlehtiä täytettäväksi.

Vuodet olivat vieneet myös Eppu Normaalin taustalle elämässäni. Kun toden teolla aloin kuunnella musiikkia, eivät Eput koskaan löytäneet paikkaansa levyhyllyssäni. Ruisrockissa 2012 päätin kuitenkin mennä yhtyettä katsomaan. He kuulostivat ja näyttivät samalta kuin aina ennenkin, kuin olisivat jääneet vuoteen 1985. Jossain vaiheessa nousin jaloilleni, ottaakseni kuvan yhtyeestä. Kurottelin, sommittelin kuvaa, ja sitten tunsin kuinka jokin läjähti olkapäähäni. Jokin pehmeä, jokin mikä oikeasti läjähtää. Se oli Saarioisten jauhelihapizza. Tajusin peittäneeni näköalan joltakulta, ja tämä uhrasi festarieväänsä protestoidakseen tekoani. Suomalaiset perusasiat kohtasivat. Saarioisten jauhelihapizza on minulle kuin Eppu Normaali. Se on aina ollut, luultavasti se tulee aina olemaan. Se voi olla älyttömän hyvää jos ei tiedä paremmasta, mutta jos tietää, niin mieluummin sitä valitsee jotakin muuta.