Tosioloista ja monineuvoista kieltä (Tuomas Anhava)

Kirjailija, taiteilijaprofessori Tuomas Anhava on perehtynyt Inhan kieleen tarkistaessaan Suomen maisemien kolmannen painoksen kieliasua. Hän on myös lukenut Inhan matkakertomuksia radiossa.

Millainen oli ensikosketuksenne I. K. Inhan kirjalliseen tuotantoon, kirjailija Tuomas Anhava?

Joskus yläluokilla ollessa otin hyllystä ”Kalevalan laulumailta” ja luin, ja siitä tuli mieluinen kirja. Myöhemmillä lukukerroilla tosin aina sivuutin enimmät Lönnrot-sitaatit, kansanperinteen ja -tapojen esittelyt, kansanrunoutta koskevat pohdinnat. Mutta minkä Inha kertoo ja kuvailee itse näkemäänsä ja kokemaansa, se kesti lukemista.

Meni toistakymmentä vuotta ennen kuin minulle selvisi ettei tämä suinkaan ollut ensikosketukseni Inhan tekstiin. Jotain bibliografiaa kerran selatessani äkkäsin, että poikavuosieni suosikit, Thompson Setonit, ylinnä niistä ”Rolf salolla”, olivat järkiään Inhan suomennoksia, ja nimenomaan ne, joita muistin kertailleeni vielä lukiolaisena. Kaivoin esiin kappaleen ”Rolfia”, katselin sivun pari ja käsitin, että tämä tosioloinen ilmeikäs monineuvoinen kieli, Inhan ”omista” kirjoista nyt niin tuttu, se se oli itseään niin rakkaasti luettanut.

Inhan kielen ja tyylin ominaispiirteistä… Oliko hänellä esikuvia? Miten Inhan kieli sijoittuu omaan aikaansa? Mistä hänen sanastonsa uskomaton rikkaus? Miten paljon hän itse lienee uudistanut suomen kieltä?

Jo kouluiässä Inha alkoi perehtyä pariin kolmeen kieleen kotimaisten lisäksi, ja myös kirjoitteli ja suomenteli varhain. Hän on ollut synnynnäisesti ”sanainen” ihminen; sehän on samalla lailla selvästi erottuva ominaisuus kuin musikaalisuus. Ja hän on paljon hyötynyt siitä, että pienestä pitäen aktiivisesti käytti sekä ruotsia että suomea: mikä paremmin valottaisi kieltä kuin toinen kieli. Mutta varsinaisen pitoisuutensa tämä kielitaito sai siitä, että Inha luontojaan harrastui ja perehtyi kaikkeen minkä kanssa joutui tekemisiin; hän välttyi siltä polyglottia uhkaavalta vaaralta, että kielet jäävät pelivälineiksi. Kiinnostus todellisuuteen – ihmisissä, työssä, kirjoissa – ja kiinnostus kieleen liittyivät erottamattomiksi. Asiat toivat myötään sanoja ja sanat tavoittivat asiaa: tietoa, kokemusta, havaintoa, mielen liikettä. Siitä Inhan sanaston runsaus ja tarkkasävyisyys.

Esikuvista en puhuisi, kun on näin oma- ja moni-ilmeisestä tekijästä kysymys. Inhan tyyppisen ihmisen korva poimii automaattisesti talteen kaikkea käyttökelpoista. Vaikuttajia siis on tietenkin ollut lapsuudesta asti molempien kotimaan kielten ja pian muidenkin piirissä. 1900-luvun ensi kymmeneltä lähtien Inha oli aikansa suomen kirjoittajien parhaimmistoa.

Inhan oma anti kieleemme ja sen käytäntöön on tietääkseni tykkänään selvittämättä. Hän ei ole niitä kirjailijoita, joiden tuotanto sanastettiin Nykysuomen sanakirjaa varten, ja se on kummallista. Tutkimattakin tietää, että Inhan tekemien, suomentamien ja toimittamien tietoteosten vaikutus on yltänyt laajalle ja kestänyt pitkään, puhumatta nuortenkirjakäännöksistä. Pääteokset, ”Suomen maisemia” ja ”Kalevalan laulumailta”, eivät tavoittaneet lukijoita niin paljon, mutta monia jotka pystyivät hyödyntämään niiden kielen luonnollista rikkautta.

Yksistään Inhan kaunokirjallisten suomennosten tarkastelu ja vertailu alkuteksteihin palkitsisi vaivan. Työ on varmasti epätasaista – toisaalta, Inhan kynänjälki yleensä ja ”omat” parhaat suoritukset eritoten tulevat oikeaan perspektiiviin vasta kun ottaa lukuun millaiset määrät tekstiä hän tuotti ja käsitteli. Vielä vuoden 1925 jälkeen ilmestyi viisitoista käännöstä. Toinen huomion arvoinen seikka on, että noina aikoina kääntäjien – vähän niin kuin romanttisen koulun pianistien – tulkintaote oli tuntuvasti vapaampi kuin nykyisin edellytetään. Mutta Inhan tasolla olisi antoisaa tehdä havaintoja myös tästä piirteestä.

Inhan valokuvien ei hänen aikanaan katsottu kuuluvan taiteen piiriin. Pidettiinkö Inhaa kirjailijanakaan?

Ei samassa mielessä kuin jotakuta Ahoa, Jotunia, Lehtosta; ei hän varmaan itsekään pitänyt. Mutta meiltä puuttuu väljempi ”samanpainoinen” käsite, ”writer”. Sellaisena Inhaa kyllä pidettiin arvossa, jo 1910 ”Suomen maisemia” sai valtion palkinnon. Ja hän pysyi asianymmärtäjien muistissa, kuten näkyy siitä että Rafael Koskimies omisti hänelle kuutisen sivua ”Elävässä kansalliskirjallisuudessa”. – Kustantajan asenteesta voi panna merkille, että joidenkin Inhan käännösten nimiölehdellä, jopa päällyksessä on hänen nimensä, vaikka meillä vasta sotien jälkeen vakiintui tavaksi mainita suomentaja edes nimiön takasivulla.

Olette lukenut Inhaa radiossa. Muuttuiko teksti ääneen luettuna? Millainen työrupeama oli käydä läpi ”Suomen maisemien” tekstiasu kolmanteen painokseen? Ja miksi teksti julkaistiin juuri nyt?

Ääneen lukiessa joutuu lauseitten ja kappaleitten kanssa likeisiin tekemisiin, ja pitelemään niitä kielellänsä. Ei niiden siinä ainakaan pitäisi muuttua, vaan toteutua ja projisoitua kuulijaan, ja se käy milloin luonnikkaasti milloin työläämmin. Inhan keskimäärin pitkähkö lause sopi suuhun hyvin. Oli hankaliakin kohtia; miltei aina niistä huomasi että kirjoittajaa on vaivannut kiire tai väsähdys. Kun uutta laitosta varten sitten jouduin vertailemaan toisiinsa ”Suomen maisemien” ensimmäistä ja toista versiota, näyttäytyi paikoin selvästi tekstin pohjautuminen aikaisemmin julkaistuihin lehti- yms. kirjoitelmiin (1890-luvun alkuvuosilta asti). Vuoden 1909 laitoksessa oli kiireen ja improvisoinnin tuntua enemmän kuin uusitussa – johon tehdyt korjaukset, muutokset ja lisäykset olivat melkoista näytetuntia kirjoittamisen tekniikasta.

Jokin yllyke kolmannen laitoksen julkaisemiseen ehkä saatiin siitä, että kirja oli kokonaisuudessaan luettu radiossa. Mutta tärkein motiivi oli kyllä kustantajan kuvanpainatusspesialistien halu nyt tehdä vihdoinkin oikeutta Inhan maisemakuvataiteelle. ”Kuvalyyrikoksi” Vesa Mäkinen häntä luonnehti kirjan kuvitustietoliitteessä, ja onhan uusi ”Suomen maisemia” tältä Inhan elämäntyön osalta kuin ilmestys.

Tuntuu siltä, että Inhassa yhdistyi lyyrikko ja prosaisti, haaveilija ja havainnoitsija. Esimerkiksi ”Kalevalan laulumailta” -teoksen toisen painoksen saatesanoissa hän kirjoittaa, ettei ollut halunnut enää jälkikäteen lisätä kirjaan tietoa, koska ”tuntui kuin olisi hyvin runsas tietomäärä karkoittanut teoksesta hämyhetkitunnelman, samoin kuin se takkavalkean äärestä katoaa, kun lamput sytytetään”. Toisaalta hän julkaisi paljon tietokirjoja, moniosaisia sarjojakin. Mikä oli ominta Inhaa? Mikä saa hänen tekstinsä elämään tänään: humaanisuus, vilpittömyys, vaatimattomuus..?

Jo tällaisenaan ”Kalevalan laulumailta” ajaa lukijan valistamiseksi vähän liian monta asiaa; osoittaa suhdantajua, ettei Inha halunnut sijoittaa siihen lisää informaatiota. Tiedonvälitystekstiä hän kirjoitti ja käänsi leipänsä edestä hehtaarikaupalla, ja vaikka hänen mielensä elävöitti sitä ainakin pientareittain, tuloksena oli kaikkiaan tarkoituksenmukaista kestokulutustavaraa, omaa kunniallista työtä kyllä muttei kaikkein ominta. Merkillistä on, ettei aherrus kuluttanut ja kuoleuttanut hänen proosaansa; että se viime vuosiin asti saattoi vertyä vapaaseen ilmaisuun.

Ja tämä oma proosa elää pitkään siksi että Inha on aina konkreettinen, välitön ja tosissaan. Pitkäpoljentoinen luonnoskaunis sanonta ei juuri koskaan pysähdy kuvastelemaan itseään, ei ole taiteellista. Ehkä oli – mieleen pyrkivän ahdistuksenkin torjumiseksi – hyvä että Inhalla oli kiire, lauseen täytyi joutua tallentamaan tapahtunutta, nähtyä, oivallettua, kohta käsistä pääsevää, ja niin lause joutuu, toisinaan vaarallisen tuntuisesti keinahdellen, lastia on liiankin kanssa, ei ole aikaa arkailla tautologioja, summamutikkaisia sanontoja. Ja nehän tekevät työtä käskettyä, itse kulku täsmentää ja osoittaa merkitykset ja vivahteet. Ja niinpä käy, että kun kesken tosioloisen matkakerronnan muutama lause ilmentää tunnelmaa tai ihanteita, sellaisia jotka nyt on helppo luokitella kansalliseksi romantiikaksi, jugendiksi jopa, ne Inhan välittömyydessä ja riennossa todentuvat siinä kuin muutkin seikat, ja lukija on hetken tietoinen siitä että nämä tunnot ja aatteet olivat sanojalleen elämän totta ja asiaa.

Tuo minusta on ominta Inhaa, humaania kyllä, vilpitöntä tietenkin, mutta ei toki vaatimatonta, ei näkemystään suoraan julki paneva ole vaatimaton; ja kun ihmisen kohtuuttomuus nostattaa Inhan luonnon, hän pauhaa kuin laki ja profeetat.