Jäähdyspohja-lehden I. K. Inha -numero nettiin

Ihmettele
Maija Myllykangas ja kaksi Okkua.
Maija ja kaksi Okkua.

Olen kirjailija ja toimittaja, vienalaisen pakolaisen tytär, ja minulla on ollut koti Into Konrad Inhan kotikylässä Virtain Jäähdyspohjassa 34 vuotta.

Sukuni juuret ovat syvällä Vienassa ja sen kulttuurihistoriassa. Isoäitini oli Vuokkiniemen starssinan tytär, isoisäni laukunkantaja Pirttilahden tietäjäkylästä.

Heimokuntani tarjoili Elias Lönnrotille teetä ja ranskanviiniä, joi veljenmaljoja Ilmari Kiannon kanssa, kertoi tietohuisiaan Samuli Paulaharjulle, kuljetti I. K. Inhan ja K. F. Karjalaisen varusteita veneillä ja kolmella hevosella, antoi Inhalle riihensä valokuvien tekoon, souti vierailleen teetä ja sokeria yötä myöten matkojen päästä, toimi kulttuurin ja kielen oppaina.

He ovat syntymästäni olleet minulle kotiväkeä, kaikki.

Into Konrad Inha on ollut elämässäni läsnä aina, 60 vuotta, tietenkin ainutlaatuisine Vienan valokuvineen, mutta ennen muuta kirjailijana ja kääntäjänä. Minusta Kalevalan laulumailta on hänen pääteoksensa, eikä hänen suomentamansa L. M. Montgomeryn Pienen runotytön vaikutusta elämääni voi kyllin korostaa. Olen lähtenyt omalle runoilijantielleni Inhan kielen valossa.

Onhan se hienoa, että on kuuluisia esi-isiä tietäjistä starssinoihin, niin voi kertoa kulttuurihistoriallisia anekdootteja valikoiduissa seurueissa. Mutta tärkeämpää on se, että jatkaa, luo henkisestä perinnöstään uutta – uusia sanoja, uusia maailmoita. Olen itse vienankarjalainen starinansanoja ja kirjaniekku.

Ja oikea Turun romantikko. Kun syyskuussa 1975 kipusin Turun yliopiston tiedon portaat ylös, kävin ensi töikseni kumartamassa Lönnrotin, Runebergin ja Snellmanin patsasta. Seuraavana vuonna olin nuorena folkloristiikan opiskelijana jo suutelemassa SKS:n kynnystä Helsingissä. On kai sitä kummempiakin kuplia.

Muutimme perheemme kanssa vuonna 1981 Virroille, mistä mieheni Matti Valtteri Lehtinen oli saanut kansalaisopiston rehtorin paikan. Ja mitäpä nuori hum.kand.-rehtorska kaksi pientä lasta helmoissaan muuta tietää korpitaajamassa – kirjailija Teuvo Saavalaisen antama nimitys Virroille – kuin ottaa kynän käteensä ja rupeaa toimittajaksi.

Samana vuonna ilmestyi Ismo Kajanderin ja Tuomo-Juhani Vuorenmaan tekemä elämäkerta valokuvaaja I. K. Inhasta; sepä se löikin kipinää nuoreen kansanvalistajapariskuntaan! Miten kummassa Virrat ei ole mitenkään muistanut suurta poikaansa?

Elokuussa 1983 luimme paikallislehdestä, että Virtain Jäähdyspohjassa oli myytävänä mummonmökki.

Menimme sitä katsastamaan. Peli oli heti selvä: pihaltamme näkyi I. K. Inhan syntymäpaikka laakson toisella reunalla. Vaikka tiedonjanoissani usein myöhemmin ikävöinkin vanhaa opinahjoani, oli päätös korpeen jäämisestä tietoinen, vapaaehtoinen päätös.

Päätin ruveta käymään Jäähdyskylän Nyströmien yliopistoa, osoittaa heidän laillaan, että kukkii se kulttuuri korven komerossakin. Kulttuurihistoriasta tiesin, että pappiloiden ja kartanoiden tavat ovat aina kulkeutuneet laajemmalle palvelusväen kautta. Päätin kaivaa aina siitä missä seison: pestauduin piiaksi milloin mihinkin kiintoisaan paikkaan.

Nyt huomaan, että sain piikomisistani oikean 5A-luokituksen. Olen ollut piikana Akseli ja Aivi Gallen-Kallelalla Kalelassa, maisteri Aamu Nyströmin palveluksessa, vienalaisella Arhippa Perttusella ja hänen säätiöllään sekä asemapäällikkö Antti Koirasella Tampereen yliopiston Virtain kulttuurintutkimusasemalla. Joka talossani olen oppinut paljon ja joka talosta paljon kirjoittanut.

Kun täyttää 60 vuotta, saa jo katsella vähän vuorinäkyjä. Hämmästyksekseni huomaan, että elämänleikistä on tullut elämäntyö. Velhonmäki notkuu vuosikymmenten arkistoista: mappeja, kansioita, laatikoita, paperikasseja, siannahkaisia matkalaukkuja, salkkuja. Päivä- ja matkakirjoja, artikkeleita, kolumneja, muistiinpanoja, kirjeenvaihtoa, mustavalko- ja värinegoja, dioja. Valtaosa ennen julkaisematonta ja ainakin ennen digiaikaa julkaistua materiaalia.

Viime vuodet ovat opettaneet, että jos ei itse järjestä arkistojaan, tulee myöhemmin joku muu ja tekee niille ties mitä – ja sen, että ei kukaan nyt eläessänikään tiedä tulla tänne kuusenpersuukseen kenkälaatikoitani penkomaan.

Ensimmäisen kareliaanisen tekstini julkaisemisesta Karjalan Heimossa on kulunut 45 vuotta ja ensimmäisestä runostani Kälviän Joulussa 50 vuotta. On se elämä hiekkalaatikoita vakituiseenkin toimitustyöhön tarjoillut; niistä mieluisimpia ovat olleet päätoimittajan työ Ruovesi-lehdessä sekä Keskipohjanmaan sunnuntaitoimitus.

Tietenkään kaikki ei ole Pulitzer-kamaa, paljon on tullut kirjoitetuksi päiväkohtaisia uutisia ja pakkopullaakin leivotuksi, mutta Ihmettele-lehteen aion nyt koota sellaisia tekstejä, joilla arvelen olevan pysyvää arvoa kiinnostuneille lukijoille ja miksei tutkimuksellekin. Lempinimeni Keskipohjanmaan toimituksessa oli muinoin Digsy, digitaalisesti syrjäytynyt. Nyt poikani Mikko Lehtinen on virittänyt eteeni uuden ajan nuotiotulen, jonka loisteessa ryhdyn siirtämään tarinoitani eteenpäin. Brodskini lukeneena tiedän, että Kieli voittaa Ajan, ja japanilaismunkkien tapaan sen, että ikuista on vain runo ja vihreä ruoho.

Toimittaja Ensio Ruohomäen juttu Jäähdypohja-lehdestä Aamulehdessä 1.7.1990.
Toimittaja Ensio Ruohomäen juttu Aamulehdessä 1.7.1990.

Kun jostain pitää aloittaa, niin aloitetaan vuodesta 1990 ja Jäähdyspohjan kylätoimikunnan Inha-teemanumerosta. Se on omatekemäni ensimmäisestä juttuideasta viimeiseen saksitaittohuokaukseen ja niijaukseen ilmoittajan kynnyksellä. Lehteä painettiin 2000 kappaletta ja aitoon kansanvalistushenkeen jaettiin ilmaiseksi kyläläisille ja matkailupisteisiin.

Olin lystikseni tehnyt talkoilla kylälehden jo kolmena aiempana kesänä, mutta kesän 1990 Inha-numero on vilpittömästi hilpeimpiä hiekkalaatikoitani, ”alusta” joka on tuottanut monelle päänvaivaa. Mitä ihmettä Erno Paasilinna, Tuomas Anhava ja Pertti Virtaranta tekevät sivukylän lehdessä?

Vuosi 1990 on muutenkin elämäni merkkipaaluja. Laskiaisviikolla tapasin ensimmäistä kertaa Inhan veljen pojantyttären Aamu Nyströmin. Elokuun alussa järjestettiin Virroilla Valtakunnallisten kotiseutupäivien Inha-seminaari Varjosta valoon, ja seuraavalla viikolla matkustin ensi kerran Vienan Karjalaan.

Aamu Nyström antoi kylälehteen Inhan valokuvat, minä kirjoitin tekstit. Siitä oli alkava lähes neljännesvuosisadan kestänyt tulisieluinen ystävyys; aurat kohtasivat, olivathan sukummekin olleet tekemisissä jo vuodesta 1894 lähtien. Me tulimme vielä ruokkimaan Virtaita kultalusikalla.

Osa Inha-lehden materiaalistani oli vuosien ajan nähtävänä Jäähdyspohjan kyläyhdistyksen kotisivuilla. Nyt teemalehti ilmestyy kokonaisuudessaan, kuvin täydennettynä Ihmettele-lehdessä. Aion myöhemmin kirjoittaa sille epilogin ja jatkaa muidenkin Inhaan liittyvien artikkeleitteni julkaisemista.

Tämän Inha-sivuston Maija Myöhäinen omistaa ystävänsä Aamu Varhaisen muistolle.

Juttusarja: Jäähdyspohja-lehden Inha-numero 1990

  1. Jäähdyspohja-lehden I. K. Inha -numero nettiin
  2. Inhan maisemissa
  3. Into Konrad Inha 12.11.1865–3.4.1930
  4. Tallennus vanhasta Suomesta (Erno Paasilinna)
  5. Inha oli Vienan kuvaajien ykkönen (Pertti Virtaranta)
  6. Tosioloista ja monineuvoista kieltä (Tuomas Anhava)
  7. Inha oli auteur, tekijä (Vuorenmaa)
  8. Lehtimiehenä Kreikassa
  9. Töitä kansan valistamiseksi
  10. Löytöretkillä
  11. Pienoinen opas avarassa maailmassa
  12. Aamuhohteiset ajat Valkeajärven tilalla
  13. Jäähdyskylän Nyströmit
  14. Uskalin erakko
  15. Virtain kaksi Kimalletta
  16. Valkeajärven myöhempiä vaiheita
  17. Lähteet

Kaipaatko lisää lukemista? Mene Ihmettele-lehden etusivulle! Voit myös lukea lisää kirjoittajalta Maija Myllykangas tai aiheesta .

Jätä kommentti